Arthur seisoi pienen kukkulan päällä katsoen alas taistelukenttää. Hän oli kuningas, hän oli peloton johtaja mutta juuri nyt hän tunsi itsensä pieneksi lapseksi, joka vain tahtoi päästä takaisin kotiin ja nukkua omassa sängyssään.

Se oli hänelle liikaa. Hänen isänsä ei ollut täällä enää, hän ei enää seisonut hänen rinnallaan ja tehnyt vaikeimpia päätöksiä. Nyt hänen täytyi tehdä ne itse.

Arthur katsahti alas miekkaansa. Excalibur tuntui lämpimältä hänen kädessään aivan kuin se olisi yrittänyt lohduttaa häntä. Mutta se oli naurettava ajatus. Miekka ei voinut auttaa häntä nyt. Tämä oli hänen sotansa ja hän oli ainoa, joka sen voisi myös lopettaa.

Voimakas karjaisu sai hänet nostamaan katseensa harmaaseen taivaaseen. Valtava valkoinen lohikäärme lensi hänen ylitseen. Aithusa hyökkäsi vihollista kohti, polttaen heidät kuoliaaksi. Se teki sen omasta vapaasta tahdostaan. Se oli vihainen Kligharrahin kuolemasta ja se oli täällä kostaakseen. Sen rikkinäiset valkoiset siivet löivät vasten taivasta kun se lensi korkealle ja jahtasi taikaolentoja, jotka Morgana oli luonut. Sillä ei ollut aikaa suojella Camelotin sotilaita. Ainakaan ritarien ei tarvitsisi murehtia noista taikaolennoista.

Vaikka Aithuisa auttoi heitä, he olivat häviämässä sodan. Cendredillä oli neljä tuhatta sotilasta, Morgana, Morgause ja Mordred, vastaan Excalibur, Aithusa ja noin kaksi tuhatta Camelotin sotilasta. He siis taistelivat toivotonta sotaa.

Arthur tunsi kuinka hänen sydämensä putosi hänen vatsaansa. Jos hän olisi antanut Merlinille anteeksi salaisuuden salailun, heillä olisi voinut olla pieni mahdollisuus voittaa tämä helvetillinen sota. Mutta hän oli kääntänyt selkänsä ystävälleen. Parhaalle ystävälleen. Nyt oli liian myöhäistä pyytää velhoa apuun. Kuningas ei koskaan voisi käyttää Merliniä aseenaan. Merlin ei ansainnut sitä tunnetta, että Arthur kutsui hänet takaisin vain koska tämä tarvitsi apua.

Lisäksi hän ei tiennyt miten voimakas Merlin oli. Tietenkin Gaius oli kertonut hänelle Merlini olevan kaikkein voimakkain loitsija, viimeinen lohikäärme herra ja ainoa syntyperäinen velho koko maailmassa, mutta oliko se tarpeeksi kun vastassa oli kolme todella voimakasta loitsijaa? Arthur ei uskonut sitä. Lisäksi Merlin oli sellainen, ettei tämä välittänyt itsestään. Hän kuolisi varmasti suojellakseen Arthuria. Se oli jotain mitä Arthur ei ansainnut tuomittuaan Merlinin roviolla poltettavaksi.

Hän ei voisi koskaan unohtaa ilmettä velhon kasvoilla. Oli kuin Arthur olisi riuhtaissut sydämen ulos Merlinin rinnasta ja potkaissut sen kylmään jokeen. Merlin sanoi olevansa todella pahoillaan ja ettei hän voinut suojella Arthuria jos hän, Merlin, oli kuollut. Niinpä Merlin pakeni tappamatta ketään. Arthur oli oikeastaan iloinen siitä, sillä nyt hän saattoi vain kääntää selkänsä ja antaa Merlinin elää.

Mutta ilman Merliniä rinnallaan, Arthur tunsi ainoastaan kipua. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sen kaltaista. Se oli paljon pahempaa kuin hänen isänsä kuolema. Se oli paljon pahempaa kuin Gwenin aviorikos. Se oli paljon pahempaa kuin Agrawainen, Morganan ja Mordredin petturuus. Se oli paljon pahempaa kuin kuulla, että isäsi tappoi äitisi ja tämän seurauksena isäsi tappoi satoja, tuhansia viattomia ihmisiä.

Arthur uskoi, että Merlinin lähtö tuntui pahemmalta kuin kaikki hänen kipeät hetket elämässään yhdessä. Arthur mietti, miten hän olisi mahtanut tuntea, jos hän olisi tappanut Merlinin. Ainoa tapa, miten hän saattoi kuvata tunteitaan, oli kuin hän olisi menettänyt puolet sielustaan. Puoliskon, joka oli ollut iloinen, viisas, lämmin, rakastava, huolehtiva, viaton ja ennen kaikkea toiveikas. Merlinin menetyksen jälkeen, Arthur oli liusunut takaisin ylimielisiin, kylmiin ja itsekkäisiin tapoihinsa. Edes Gwen ei pystynyt muuttaa häntä. Hän ei enää välittänyt vaikka Pyöreän Pöydän ritarit olivat alkaneet etääntyä toisistaan liian paljon. He olivat alkaneet menettää toivoaan häneen.

Sillä ei ollut mitään tekemistä Merlinin vuosia kestäneiden valheiden kanssa. Se johtui vain siitä, ettei Merlin ollut täällä. Kolikon toinen puoli puuttui ja kolikko oli tuhoutunut. Jos hän vain olisi antanut muiston Merlinistä parantua ja muistanut kaikki ne hetket kun Merlin oli ollut hänen kanssaan taisteluissa. Aina uskomassa häneen, aina sanomassa hänelle mitä hänen täytyi kuulla. Aina tekemässä hänestä parempaa ihmistä, joka hän ei voinut olla ilman Merliniä.

"Arthur."

Ääni oli hiljainen, pelokas ja epäuskoinen. Se oli kaikkea, mitä Arthur ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut sen olevan. Mutta hän silti tunnisti sen silmän räpäyksessä, vaikka hän ei ollut kuullut sitä yli vuoteen. Hetken Arthur oli vihainen. Itselleen vai puhujalle, hän ei tiennyt. Tällainen hän oli ollut koko vuoden.

Mutta kun hän kääntyi ympäri ja katsoi Merliniä, jonka kasvoilla oli väsynyt, anteeksi pyytävä ja hieman ujo ilme, kaikki viha, kaikki kipu ja kaikki pelko, mikä oli ollut hänen sydämessään koko viimeisen vuoden ajan, katosivat. Nyt siellä oli vain helpotus ja puhdas ilo.

"Merlin!"

Se oli kaikki mitä hän tarvitsi. Kaikki mitä hän halusi koko viime vuoden. Hän ei edes ajatellut takanaan olevaa sotaa. Hän vain otti kaksi askelta kohti edessään olevaa miestä. Arthurin sydän murtui hieman kun hän näki, miten Merlin otti pelokkaan askeleen taakse päin, mutta kun Arthur kiskoi hänet luita murskaavaan syleilyyn, velho rentoutui hieman helpottuneesti huokaisten ja halasi Arthuria takaisin.

"Minä luulin jo menettäneeni sinut!" Arthur huusi iloinen hymy kasvoillaan. Oli vaikea luoda aitoa hymyä kun koko viime vuoden hänellä oli ollut vain teennäinen, tunteeton hymy, mutta samalla se tuntui niin hyvältä, ettei Arthur voinut enää lopettaa, vaikka hän päästi irti Merlinistä ja katsoi tämän sinisiä silmiä. Tutut silmät eivät olleet enää väsyneet tai eksyksissä. Ne olivat saaneet Merlinin tavallisen, iloisen ja luottavaisen hohdon takaisin.

"Minä sanoin jo sinulle. Olen iloinen voidessani palvella sinua aina kuolemaani asti. Joten sinä et pääse minusta ihan noin helpolla eroon", Merlin sanoi leikkisästi ennen kuin he kääntyivät katsomaan taistelua. Maassa oli enemmän Centredin miehiä, mutta silti Centredin miehiä oli enemmän taistelemassa. Camelotin ritarit olivat uuvuksissa. Erityisesti Morgana oli helppo huomata, sillä hän kidutti uhrejaan ja huusi Arthuria astumaan kuolemaansa. Arthur oli lähettänyt Emryksen pois joten hänellä ei ollut mitään pelättävää.

"Me häviämme tämän sodan. Ainoa asia, mikä pitää ritarien taisteluhenkeä enää yllä on se, että minä olen yhä elossa. Jos Morgana tappaa minut, ei ole enää syytä taistella. Minun kuolemani on siis ainoa keino pelastaa ritarit, mutta sitten Morgana lähtisi Gwenin perään ja tappaisi hänet. Silloin Morganasta tulisi kuningatar", Arthur sanoi ääni avoimesti toivottomana. Hänen ei tarvinnut esittää rohkeaa Merlinin kanssa ja se oli suuri helpotus hänelle. Ensimmäistä kertaa vuoteen hän saattoi olla oma itsensä eikä vain viisas kuningas, peloton ritari tai rakastava aviomies.

Oli vain Arthur ja Merlin.

Merlinin silmät huokuivat sääliä ja inhoa kun hän katsoi alas Morganaan, joka nauroi. Hän ei kyennyt tuntemaan puhdasta suuttumusta tai vihaa. Se oli aina pikemminkin surua tai pelkoa. Pelkoa jonkun rakkaan menettämisestä. Siksi hän oli Morganan vastakohta. Vastaavasti Morgana ei voinut tuntea puhdasta rakkautta. Se oli pikemminkin ahneutta tai vihaa. Merlin ei voinut edes kuvitella miltä tuntuisi, jos ei kykenisi tuntemaan puhdasta rakkautta jotakuta kohtaan.

"En anna hänen tappaa sinua. En anna sen tapahtua", Merlin sanoi niin itsevarmasti, että lähes kaikki Arthurin epäilykset kaikkosivat. Hän ei kuitenkaan halunnut, että Merliniä oltaisiin käytetty ihmiskilpenä hänelle. Ei varsinkaan sen jälkeen miten hän oli käyttäytynyt kansaansa, vaimoaan, jopa Gaiusta kohtaan viime vuonna. Ja mitä hän oli tehnyt Merlinille oli anteeksi antamatonta.

"En anna sinun taistella heitä kaikkia vastaan. He ovat yhdessä liian voimakkaita sinulle", Arthur yritti piilottaa pelon äänestään. Oliko hän jo unohtanut, että hän sai olla oma itsensä Merlinin kanssa? Ehkä hän tarvitsi enemmän aikaa palautuakseen viime vuodesta.

"Oletko sinä unohtanut jotain: minulla on taikuus. Ja mistä lähtien sinä olet tiennyt mitään taikuudesta, Arthur?" Merlin kysyi ärsyttävä, mutta samalla rakastettava virne kasvoillaan. Arthur muisti kysyneensä täsmälleen samaa asiaa Merliniltä muutama vuosi sitten. Muisto sai hänet hymyilemään jälleen.

"En mitään. En yhtikäs mitään."

Arthur ja Merlin katsahtivat toisiinsa. Tällä kertaa sanat oli sanonut oikeat henkilöt, jolloin keskustelu oli oikeasti totta. Arthur uskoi unohtaneensa, miksi tämä sota oli alkanut. Mikä sen oli aloittanut? Merlin oli antanut hänelle syyn yrittää vielä kerran. Oikeuden, totuuden, onnen ja vapauden puolesta. Kodin, rauhan ja kansan puolesta. Vaimon, isän ja ystävien puolesta. Ja tietenkin Merlinin puolesta. Se oli aina Merlinin takia ja Merlinille.

"En syytä sinua. jos haluat mennä takaisin. En pyydä sinua riskeeraamaan henkeäsi sen jälkeen, mitä tein sinulle vuosi sitten", Arthur sanoi samalla kun katsoi jälleen Excaliburia. Hän oli tappanut monia Centredin miehiä sillä, joten Camelot oli menettänyt paljon vähemmän sotilaita mitä kukaan oli odottanut. Mutta hän oli silti vain ihminen ja hän tarvitsi lepoa. Se oli kuitenkin vain yksi voima miekka vastaan neljä tuhatta tavallista miekkaa.

"Tiesin aina että olet kakara, mutta jos sinä luulet että minä aion kääntää selkäni ja jättää kaikki ystäväni taakseni, olet yhtä typerä mitä minä luulin", Merlin sanoi lyhyesti. Hän huusi putkän loitsun ja hänen silmänsä saivat kauniin kultaisen värin. Sekuntteja myöhemmin ilmestyi tyhjästä kultainen köysi, joka liikkui kuin valtava käärme Camelotin miesten jaloissa ja se hyökkäsi vain Centredin ritarien kimppuun, kaataen ja pitäen heidät paikoillaan kunnes joku tuli ja tappoi heidät.

Lyhyessä ajassa köysi oli kaatanut kymmeniä Centredin miehiä ja se vain jatkoi matkaansa. Vaati vain muutaman sekunnin kunnes kaikki tunnistivat henkilön, joka seisoi heidän kuninkaansa rinnalla.

"Se on Merlin!"

Ääni oli liian iloinen sopiakseen sotaan. Siitä Merlin tunnisti sen Gwainen ääneksi. Kaikki, jotka vain kykenivät siihen, hurrasivat entisen juopon kanssa. Jotkut heistä pelkäsivät yhä taikuutta, mutta he kaikki tiesivät, että Arthur tarvitsi Merliniä yhtä paljon kuin he tarvitsivat ilmaa hengittääkseen. Lisäksi, miten asiat voisivat mennä vielä huonommin? He kuolisivat kuitenkin, joten miksi he eivät antaisi velholle mahdollisuutta?

Taistelu ei koskaan loppunut kokonaan, mutta Centredin miehet näyttivät olevan enemmän valmiita juoksemaan pakoon kuin jäädä velhon tielle.

Morganan ääni meni hiljaiseksi. Merlin ei nähnyt häntä enää, mutta jotenkin hän tiesi noidan olevan peloissaan. Morgause ja Mordred katsoivat häntä mitä vihaavin ilme kasvoillaan. Centred itse ei kiinnittänyt velhoon erityistä huomiota.

Kun Morgause huusi loitsun ja valtava kivi lensi heitä kohti, Arthur oli heti valmistautunut kuolemaan. Merlin kuitenkin seisoi hänen edessään ja yhden kauhistuttavan hetken Arthur luuli Merlinin käyttävän itseään ihmiskilpenä suojellakseen Arthuria.

Merlinin silmät välkehtivät jälleen kultaisina ja ilman sanaakaan, kivi tuhoutui pienemmiksi kiviksi, jotka nyt vain leijuivat ilmassa heidän edessään. Merlin nosti käsiään ja lähetti kivet takaisin kohti Morgausea. Noita yritti huutaa muutamia loitsuja, mutta Merlinin taika oli voimakkaampi. Morgausen täytyi juosta pois alta.

"Kiitos Merlin", Arthur sanoi löydettyään äänensä jälleen. Oli niin outoa ajatella, että tuo laiha mies oli oikeasti niin voimakas. Se oli oikeastaan hieman surullistakin, sillä Arthur oli aina halunnut ajatella itseään suojelevana isoveljenä. Nyt hän oli se, joka tarvitsi suojelua. Mutta kun Merlin kääntyi ja katsoi häntä yllättyneenä ja hieman eksyneenä, hän tunsi itsensä jälleen isoveljeksi.

"Kiititkö sinä todella minua?" Oli vaikea kertoa, leikkikö Merlin vain tyhmää vai oliko tämä oikeasti yllättynyt Arthurin sanoista. Arthurilla ei ollut aavistustakaan, miten hänen olisi pitänyt reagoida. Hän päätti pyöräyttää silmiään.

"En tietenkään. Älä ole idiootti."

Merlin oli aina se viattomampi heistä kahdesta. Hän inhosi ihmisten tappamista, hän inhosi eläinten tappamista. Arthur taas oli rakastanut rikollisten tappamista ja hän yhä rakasti eläinten tappamista. Mutta Merlin oli saanut hänet muistamaan, että jopa köyhillä ihmisillä, jopa talonpojilla oli tunteet ja perheet. Jopa rikollisilla oli perheet. Nyt hän ei enää saanut iloa heidän tappamisestaan ja hän vältti tappamista niin paljon kun pystyi. Metsästys oli yhä hänen lempi harrastuksensa, mutta nyt se oli enemmän vain keino päästä ulos Camelotista ja viettää aikaa Merlinin ja ritarien kanssa. Joskus hän ei edes ottanut joustaan mukaan.

Se oli viattomuus, jota hänen täytyisi suojella ollessaan tavallaan isovelihahmo. Mielessään Arthur päätti ettei hän koskaan antaisi Merlinin tappaa ketään ellei se ollut täysin pakollista. Vihollinen tai ei, se vain söisi velhoa sisältä ulospäin. Arthurista tuntui että hän itse oli jo menettänyt sellaisen viattomuuden. Hän oli tappanut niin monta ihmistä, ystäviä, viattomia, vihollisia ja tuntemattomia, joten hän ei voinut enää ajatella tappamista vaikeana tai helppona asiana. Se oli vain yksi uusi kuolema hänen käsiensä kautta.

Merlinin kasvoilla oli iloinen hymy. Hän tiesi, ettei koskaan saisi Arthuria toistamaan sanomisiaan, mutta velholle se oli okei. Se oli ensimmäinen kerta kun Arthur oli kiittänyt häntä taikuuden käyttämisestä. Ja se tuntui... No, uskomaton oli liian mitätön sana sille. Hän oli työskennellyt niin kovasti melkein vuosikymmenen, jotta hän kuulisi nuo sanat tällaisessa tilanteessa.

Merlinin iloisuus sai Arthurin sydämen sulamaan. Mutta se hetki ei kestänyt kauan. Merlinin takana yksi Morganan mustista taikaolennoista oli tulossa heitä kohti. Ajattelematta tippaakaan, Arthur huusi Merlinin nimeä ja työnsi tämän pois olennon tieltä. He kaatuivat rajusti maahan, mutta he onnistuivat väistämään hyökkäyksen. Olento kääntyi nopeasti ympäri ja hyökkäsi uudestaan.

Merlin huusi lyhyen loitsun. Silmän räpäyksessä heidän ympärilleen ilmestyi kultainen sumu. Arthur katsoi velhoa ja oli aikeissa kysyä miten sumun oli tarkoitus suojella heitä taikaolennolta. Sitten Merlinin silmät välkehtivät jälleen kultaisina ja sumu muuttui kauniiksi kultaiseksi lohikäärmeeksi. Se hyökkäsi olentoa kohti täydellä voimalla ja upotti hampaansa mustan olennon kurkkuun. Olento karjui kivusta ja putosi maahan jääden täysin aloilleen makaamaan.

Kultainen lohikäärme lensi Aithusan perään auttaakseen tätä tuhoamaan muut olennot.

Merlin katsoi nopeasti Arthuriin, mutta kuningas oli kunnossa. Velho kiitti tätä henkensä pelastamisesta ennen kuin he molemmat nousivat uudestaan seisomaan.

Kiitos Merlinin kultaisen köyden, Camelotin miehet pystyivät päihittämään niin monta Centredin miestä, että se ei ollut enää edes verrattavissa Camelotin kaatuneisiin ritareihin. Merlin mutisi kaksi lyhyttä loitsua ja kaikkien ritarien pienimmät haavat paranivat. Nyt oli yhtä paljon miehiä Centredillä sekä Camelotilla. Camelotin ritarit olivat paljon parempia taistelijoita, joten he helposti jyräsivät vihollisensa.

Ensimmäistä kertaa tunnelin päässä näkyi valoa.

Mutta se oli ennen kuin he kaikki kuulivat huudon.

Arthur ei pystyisi koskaan ymmärtämään, miten kaikki tapahtui niin nopeasti. Yllättäen Morgana, Morgause, Mordred ja Centred itse olivat hänen ja Merlinin ympärillä. Kolme loitsijaa huusivat kolme eri loitsua ja Centred hyökkäsi miekkansa kanssa Arthuria kohti. Merlinillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin huutaa ensimmäisen loitsun, mikä hänen mieleensä tuli.

Loitsijoiden loitsut eivät koskaan osuneet Merliniin tai Arthuriin, mutta ne kimposivat pois päin taikakilvestä, jonka Merlin oli luonut. Yksi loitsu iskeytyi maahan saaden sen palamaan mustissa liekeissä. Toinen osui yhteen Centredin ritareista tappaen tämän samantien katkaisemalla ritarin pään poikki.

Kolmas, jonka Morgana oli lähettänyt, osui Morgauseen ja tämä kaatui maahan kiljuen kivusta. Morganan kasvot meni entistäkin kalpeammaksi kun hän katsoi siskoaan, joka kiemurteli maassa ilman mitään fyysistä kivunlähdettä. Hän juoksi siskonsa luoksi, mutta Merlin ei kiinnittänyt häneen enää mitään huomiota.

Mordred ei edes vilkaissut Morgausea. Epäröimättä hän huusi uuden loitsun, joka loi samantyyppisen sumun kuin Merlin oli luonut aikaisemmin. Mutta Mordredin sumu oli mustaa. Nuori poika katsoi Merliniä silmissään niin paljon vihaa, että se sai Merlinin todella säälimään tätä. Kuitenkin, kun Mordred loi valtavan, mustan Questing pedon sumusta, Merlin oli valmistautunut siihen.

Merlin huusi loitsun ja nopeasti tyhjästä ilmestyi tulta, joka otti valtavan joutsenen muodon. Arthur näki sen vain sekunnin ajan, ennen kuin joutui taas keskittymään Centrediin. Tulijoutsen lensi kohti petoa ilman pienintäkään pelon häivähdystä. Peto katosi muuttumalla takaisin sumuksi mutta Mordred tai Merlin ei kumpikaan kiinnittänyt siihen huomiota. He huusivat jo uusia loitsuja.

Arthurilla oli oma taistelunsa Centrediä vastaan. Jopa Excaliburin avulla oli vaikea taistella taitavaa miestä vastaan. Mutta kun Arthur näki silmäkulmastaan, miten kultainen salama tuhosi mustan tulipallon, Centred kalpeni enemmän kuin koskaan. Toinen kuningas oli alkanut panikoida.

"Arthur, varo!"

Edes kääntymättä ympäri, Arthur loikkasi sivuun juuri ajoissa välttääkseen loitsun. Kun se osui maahan, maa räjähti. Arthur ei halunnut edes tietää, mitä se olisi tehnyt ihmiskeholle. Hän kääntyi ympäri ja näki Morganan silmien muuttuvan takaisin normaaleiksi. Morgause seisoi hänen rinnallaan näyttäen kuitenkin olevan tuskissaan ja kalpea.

Morganan silmät välkehtivät jälleen kultaisina ja musta tulipallo lensi Arthuria kohti. Puhtaasta refleksistä hän löi tulipalloa Excaliburilla. Tulipallo sai kultaisen värin ennen kuin se katosi kokonaan. Äkisti Morgana ja Morgause katosivat hänen näkökentästään kun Aithusa laskeutui kahden noidan ja kuninkaan väliin. Se sylki tultaan kohti kahta naista.

Mitä sen jälkeen tapahtui, Arthur ei tiennyt. Centred hyökkäsi uudestaan ja yritti ottaa hyödyn hänen harhautumisestaan. Arthur oli kuitenkin liian hyvä taistelija siihen, joten hän torjui hyökkäyksen helposti.

Näin heidän kohtalonsa kietoutui toisiinsa. Merlin ja Arthur taistelemassa rinta rinnan loitsijoita vastaan. He taistelivat paremman tulevaisuuden puolesta. Paremman kuningaskunnan puolesta.

Yhden iskun osuttua Centredin rintaan, mies kaatui liikkumattomana maahan. Arthur kääntyi ympäri nähdäkseen taikojen sodan. Merlinin kasvot oli naamioitu vihalla, jota hän ei koskaan oikeasti tuntenut. Arthur saattoi vain kuvitella, miltä Merlinistä tuntui tällä hetkellä. Poika, jonka he olivat yhdessä pelastaneet muutama vuosi sitten yritti nyt kaikin keinoin tappaa Merlinin ja Arthurin.

Mordredin kasvot oli naamioitu myös. Mutta hänellä oli rauhallisuuden naamio. Merlin esti jokaisen loitsun jonka hän tiesi ja velholla oli monta sellaista loitsua, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Pojan täytyi olla lähellä paniikkia. Arthur oikeastaan tunsi olevansa pahoillaan Mordredin kohtalosta, mutta hän ei koskaan antanut sen näkyä kasvoillaan. Hänellä oli itsevarmuuden naamio kasvoillaan, kuten aina taisteluissa.

Kukaan ei paljastanut todellisia kasvojaan. Jopa Morgana piilotti pelkonsa vihan naamiolla. Arthur rohkeni epäillä, ettei Aithusa ollut todellisuudessa niin vihainen miltä näytti. Ehkä se oli enemmän sureva kuin vihainen. Se voisi sopia lohikäärmeelle hyvin, mikäli se oli samanlainen kuin Merlin.

Aithusasta puheen ollen, Arthur näki kuinka Morgause ja Morgana melken päihittivät sen. Lohikäärme karjui kivusta kun Morgausen musta salama löi sen kylkeen. Arthur nosti Excaliburia ja piiloutui lohikäärmeen taakse. Kun kaksi naista keskittyi lohikäärmeeseen, Arthur hyppäsi eteenpäin ja hyökkäsi Morgausea kohti täydellä voimalla.

Morgause ei ollut valmistautunut siihen. Hänen silmänsä välähtivät kultaisina, mutta hän oli liian hidas. Arthur lensi takaisin päin laskeutuen maahan selälleen. Hän menetti otteensa Excaliburista ja se putosi maahan metrin päähän hänestä.

Morgause kuitenkin putosi maahan polvilleen, pidellen kättään haavallaan. Haava hohti lohikäärmeen tulesta ja se tappoi noitaa nopeammin kuin tavallinen haava. Morgana ei edes tajunnut tapahtunutta ennen kuin Morgause kaatui maahan maaten liian paikoillaan edes hengittääkseen.

Arthur ei ollut koskaan nähnyt Morganaa niin vihaisena, surullisena ja raivoisana. Noita kirkui loitsun ja kohdisti sen Arthuriin. Arthurin koko näkökenttä peittyi kultaan. Hetken hän jo luuli kuolleensa. Sitten hän ymmärsi, että kulta oli ollut lohikäärme, mutta nyt se muuttui takaisin kultaiseksi sumuksi. Morgana ja Arthur kääntyivät ympäri samaan aikaan ja he näkivät Merlinin, seisaallaan ja osoittamassa Morganaan.

Hänen silmänsä välkähtivät kultaisina ja Morgana lensi takaperin. Ei samoin kuin Arthur oli lentänyt, eli lyhyen matkan ja sitten maahan. Morgana lensi kuin häneen olisi osunut juna ja tämä lensi alas kukkulalta pudoten suoraan keskelle sotaa.

Arthurin pelastaminen maksoi Merlinille liian paljon aikaa olla näkemättä Mordredia. Arthur oli aina tiennyt, että Merlinin rakkaus ystäviinsä oli myös hänen heikko kohtansa. Se rakkaus ei ollut kadonnut yhtään vuoden aikana.

Arthur näki miten nuori poika loi nopeasti mustan tulipallon käteensä ja heitti sen Merliniä kohti. Arthurilla ei ollut edes aikaa varoittaa Merliniä. Oli kuin kaikki muu olisi tapahtunut normaalilla nopeudella, mutta Arthur itse liikkui hidastettuna.

Mustahiuksinen mies huusi kivusta ja valahti kontalleen maahan. Arthur näki Merlinin selkä paloi yhä mustissa liekeissä, ennen kuin Merlin lausui loitsun ja liekit katosivat. Merlin yritti nousta takaisin ylös, mutta Mordred ei antanut hänelle aikaa toipua.

Loitsija lähetti mustan salaman ja se osui Merlinin olkapäähän. Velho huusi kivusta kaatuessaan kunnolla maahan. Hän kääntyi selälleen nähdäkseen Mordredin. Kipu hänen selässään ja olkapäässään paheni sekunti sekunnilta mutta hän tuijotti silti Mordrediin hellittämättä. Mordred ei ollut koskaan näyttänyt niin iloiselta ja ylpeältä.

"Minä tapan sinut, Emrys. Ja sitten tapan Arthurin. Etkä sinä voi estää minua. Et enää", poika kuiskasi virnuillen.

"Sinä tiedät, ettet koskaan pysty voittamaan minua."

Arthur ei koskaan tuntenut taikuutta kuten Merlin. Hän ei ollut koskaan herännyt keskellä yötä jos voimakas loitsija oli kaupungissa. Mutta nyt hän tunsi myrskyn ympärillään. Mordred laittoi kaiken taikuutensa yhteen ainoaan loitsuun. Monet ihmiset olivat sanoneet hänelle, ettei taikuus ollut pahaa: se riippui siitä miten käytät sitä. Mutta Mordredin taikuus tuntui pahalta. Se ei ollut yhtään neutraalia. Arthur teki sen ainoan asian, minkä hän pystyi: hän kurkotti Excaliburiin.

Sillä hetkellä hän tunsi jotain muutakin ilmassa. Keskellä kylmyyttä, pahuutta ja pimeyttä, oli lämpöä. Oli valoa. Oli... koti. Jotain niin tuttua, että Arthur unohti sodan ja kuvitteli itsensä takaisin Camelotiin. Hassua, hän ei kuvitellut olevansa Gwenin kanssa, mutta Merlinin kanssa.

Ja siten Arthur tunnisti sen. Se oli Merlinin taikuus.

Kun Arthur noisi ylös, hän jo tiesi olevansa myöhässä, jos hän ehtisi ollenkaan paikalle. Mordred ja Merlin huusivat loitsunsa samaan aikaan.

Se tuntui aivan maailman lopulta. Kaikki, jopa Centredin ritarit, kääntyivät kohti kahta loitsijaa. Kultainen valo löi vasten pimeyttä ja yhdessä ne työnsivät kaiken pois tieltään. Pimeys tuntui syövän kaiken ilon ja valon kaikilta ympärillään olijoilta. Toisaalta taas kultainen valo tuntui luovan täysin oman energiansa. Kaikki se voima tuntui aivan hirmumyrskyltä kaiken keskellä.

Kaikki näkivät, miten Mordred menetti pimeyden hallinnan. Pelko oli selkeä hänne kasvoillaan kun pimeys alkoi tappaa kaikkea tieltään kuin iso musta savu. Ainoa asia, mikä piti sitä aloillaan oli kultainen valo. Merlin kompuroi yrittäessään nyt hallita mustaa taikuutta. Arthur ei ollut koskaan nähnyt Merliniä niin väsyneenä.

Mordred antoi periksi, eikä enää yrittänytkään hallita taikuuttaan. Nyt kaikki riippui Merlinistä. Kultainen valo haaleni hitaasti vaikka Merlin kuinka yritti saada pidettyä sitä yllä.

Aithusa oli peloissaan. Se lensi ylös, poispäin pimeydessä, mutta ei halunnut jättää ainoaa sukulaistaan taakseen. Kuten kaikki muutkin, se vain katsoi peloissaan kuinka Merlin laittoi kaiken voimansa peliin suojellakseen kaikkia.

Merlin kamppaili pysyäkseen jaloillaan. Arthur ymmärsi, ettei Merlin pystyisi mitenkään tähän ilman apua. Voimakkain velho tai ei, puhdas, hallitsematon pimeys oli liikaa hänelle hallita. He kaikki kuolisivat, mikäli he jäisivät tänne.

Hän näki monien ritarien juoksevan pois taistelutantereelta. Hän ei voinut syyttää heitä pois juoksemisesta, sillä se oli heidän ainoa vaihtoehtonsa nyt. Hän ajatteli Gwenia, joka odotti häntä kotiin. Turvassa ja elossa.

Merlin tunsi, miten hänen oma taikuutensa kiehui hänen suonissaan. Se protestoi ollessaan niin lähellä pimeää taikuutta. Tavallisesti Merlin oli ollut kuin koukussa siihen, että tuntisi taikuutensa niin lähellä itseään, mutta nyt hän halusi sen vain loppuvan. Hän vain halusi pimeyden katoavan.

Jostain syystä pimeys sai hänet ajattelemaan äitiään. Miten Hunith oli sanonut, ettei hän ollut hirviö. Hän oli erityinen. Hän oli poikkeuksellisen suurisydäminen ihminen.

Silti, hänen äitinsä oli sanonut, ettei hän saisi koskaan kertoa lahjastaan kenellekään. Se oli heidän ainoa ehdoton sääntö, jota Merlinin täytyi noudattaa. Kaikki muu oli toissijaista.

Hetken Merlin tunsi olevansa pahoillaan äitinsä puolesta. Hän oli tuhonnut ja uhmannut lähes jokaista hänen äitinsä opettamaa arvoa. Hän ei ollut enää viaton ja naiivi lapsi. Hän oli tappanut taikuudella ja ilman. Ja hänen taikuutensa oli paljastunut.

Merlin oli valmis luovuttamaan. Hän saattoi vain toivoa, että kaikki olivat jättäneet hänet taakseen ja juosseet pois sieltä. Etenkin Arthur. Jos kuningas kuolisi vain koska hän ei ollut tarpeeksi voimakas, se vaivaisi häntä tuonpuoleisessa.

Lämmin, voimakas käsi hänen olkapäällään sai Merlinin kääntämään hänen yhä kultaiset silmänsä mieheen rinnallaan. Hän melkein menetti taikuutensa hallinnan sen takia. Arthur oli päättänyt, että hän oli velkaa Merlinille sen, ettei hän juoksisi pois. Merlin oli aina ollut hänen luonaan, huonoina ja hyvinä aikoina.

Nyt oli hänen vuoronsa olla Merlinin rinnalla huonoina aikoina.

"Sinä pystyt siihen. Uskon sinuun, senkin kömpelö idiootti. Joten uskallakin mennä luovuttamaan!"

Merlin ei voinut kuin pudottaa taistelunaamionsa ja hymyillä. Arthur oli pudottanut myös naamionsa ja näytti todelliset kasvonsa. Hän ei näyttänyt pelkäävän. Kuten hän oli sanonut, hänen kaikki uskonsa oli Merlinissä ja hän luotti ystäväänsä. Jossain kaiken puhaltavan tuulen takana he kuulivat ääniä.

"Merlin!"

"Sinä pystyt siihen!"

"Tulta munille!"

("Gwaine!"

"Mitä!?")

Ei ollut vaikea arvata, että Camelotin ritarit huusivat hänelle. He uskoivat häneen niin paljon, etteivät juosseet pois. He seisoivat siellä, tehden parhaansa hänen kannustamiseksi. Hänen täytyi taistella. Ei itsensä vuoksi, ei edes pahuksen kohtalon vuoksi, ei edes Albion vuoksi, mutta ystäviensä vuoksi.

Merlin, Arthur rinnallaan, kääntyi takaisin pimeyttä kohti. Käyttäen kaiken voimansa, hän puski pimeyttä jälleen. Pimeys hälveni hieman. Arthur tunsi miten Merlin keskitti kaiken voimansa pimeään taivaaseen myös. Hetkessä Arthur ymmärsi miksi.

Silmän räpäyksessä kultainen viiva ilmestyi horisonttiin. Valo ja lämpö täyttivät koko taistelutantereen ja kaikki oikeastaan hohti puhdasta hyvää energiaa. Uusi päivä oli nousemassa.

Pimeyden sumu kutistui kutistumistaan. Lopulta se oli niin paljon pienempi kuin kultainen valo, joten Merlin oikeastaan peitti pimeyden kullalla. Ja tukehdutti sen.

Kun pimeys tuhoutui, se räjähti. Paine lähetti Merlinin, Arthurin ja Mordredin lentämään takaperin. Monet ritareista kaatui myös. Kaikki mitä Arthur pystyi enää tehdä, oli tarttua Merliniin ja yrittää laskeutua niin pehmeästi kun saattoi pitäen Merlinin turvassa.

Kun pöly hävisi, Arthur näki laihan kehon käsissään. Merlin oli kalpea, vain juuri ja juuri tajuissaan, mutta hän oli elossa. Ja se oli kaikkein tärkeintä. Hän oli elossa.

Mutta Merlin oli käyttänyt kaikki voimansa. Tuntui kuin hän olisi juossut viikon yhteen menoon ilman vettä, ruokaa tai lepoa. Hän ei jaksanut edes nostaa kättään. Velho vain lepäsi kuninkaan rintaa vasten, katsoen ylös tähän melkein sulkeutunein silmin. Jossain hyvin kaukana hän tunsi olevansa kivuissaan. Mutta katsoessaan Arthurin ylpeitä kasvoja katsomassa häntä, se oli kivun arvoista. Kyllä, se oli kivun arvoista.

"Ei hätää Merlin, sinä teit tarpeeksi. Voit levätä nyt, vanha ystävä. Minä hoidan loput", kuningas sanoi ja laski sitten Merlinin varovaisesti maahan. Mordred käveli heitä kohti, miekka kädessään. Hän näytti jopa kalpeammalta kuin Merlin, mutta hänen täytyi jatkaa taistelua, vaikka ilman taikuutta. Toisin kuin Merlinillä, hänellä ei ollut toista vaihtoehtoa. Ainakin niin hän luuli.

"Mordred, tämän ei tarvitse päättyä näin. Me voimme kääntää selkämme ja jättää kaiken tämän taaksemme. Lupaan, etten etsi sinua käsiini, jos vain päätät nyt lähteä", Arthur sanoi samalla kun hän nosti Excaliburia vielä yhden kerran. Sota heidän alapuolellaan oli loppunut. Enää ainoastaan Camelotin ritarit olivat jäljellä. He auttoivat haavoittuneita ja ottivat kuolleita takaisin Camelotiin hevosten avulla.

Mutta sota ei ollut loppunut. Se oli vasta alussa.

"Luuletko, että välitän siitä? En kaipaa sääliäsi, Pendragon. Haluan sinut polvillesi. Haluan sinun kärsivän niinkuin minun kaltaiseni ovat kärsineet isäsi käsissä. Haluan kostoni tässä elämässä tai seuraavassa. Enkä lakkaa yrittämästä, ennen kuin onnistun. Sinun pikku lemmikki velhosi ei pysty pysäyttämään minua", Mordred sanoi nostaen oman miekkansa. Miksi hänen täytyisi olla se joka perääntyy? Miksi Arthur ei voinut vain astua sivuun ja antaa Morganan olla kuningatar? Se olisi ollut kaikille parasta.

Arthurin silmät kavenivat. Lemmikki velho? Merlin ei ollut hänne lemmikkinsä. Merlin oli hänen paras ystävänsä. Merlin oli vapaa menemään ja tulemaan ihan kuinka halusi. Vaikka Merlinin menetys tarkoittaisi Arthurin tuhoa.

"En voi muuttaa mennyttä, mutta lupaan tehdä kaikkeni paremman tulevaisuuden puolesta. Tulevaisuuden, jossa loitsijat ovat tasavertaisia kaikkien muiden ihmisten kanssa. Olen pahoillani, ettet pääse näkemään sitä päivää", Arthur sanoi tosissaan pahoillaan.

Se vain sai Mordredin suuttumaan entisestään. Ilman mitään ajattelua, hän juoksi Arthuria kohti ja yritti lyödä tätä miekallaan.

Taistelu alkoi.

Merlin ei olisi koskaan uskonut että Mordred oli niin hyvä miekan kanssa. Hän oli oikeastaan lähes yhtä hyvä kuin Arthur. Ja Arthurilla oli Excalibur. Mutta ilman taikuutta, taistelu oli tasaväkinen. Ja Merlin tiesi että Arthur olisi raivoissaan jos hän auttaisi kuningasta voittamaan. Arthur halusi tehdä tämän itse.

Ritarit huusivat kannustuksiaan kuninkaalleen ja Merlin ei voinut kuin kannustaa myös hiljaisella, väsyneellä äänellä. Kukaan ei nähnyt hahmoa, joka käveli Arthurin ja Mordredin taakse. Ei ennen kuin se huusi loitsun ja Arthur kaatui maahan kivusta huutaen. Mordred otti vastaan mahdollisuutensa ja kohotti miekkansa tappaakseen Arthurin. Camelotin ritarit huusivat raivoissaan tästä epäreilusta teosta.

Mutta Merlin ei antanut sen tapahtua. Hän saattoi olla heikko, mutta helvetti soikoon, hän oli velho ja hänellä oli taikuus. Hän pystyisi aina antamaan loitsun tai kaksi, riippumatta siitä kuinka kovissa kivuissa hän olisi.

Ennen kuin Mordred ehti edes silmäänsä räpäyttää, kaunis, kultainen yksisarvinen ilmestyi hänen eteensä, potkien ilmaa kultaisilla etukavioillaan ja pakotti loitsijan perääntymään. Näkymätön kivun lähde katosi ja Arthur nousi seisomaan raskaasti hengittäen. Hän katsoi yksisarvista, joka seisoi ylpeänä ja suurena häntä suojellen, antaen hänelle aikaa toipua. Se oli kaikkein kaunein asia, minkä hän oli koskaan nähnyt. Se loisti kultaisessa auringon paisteessa hehkuen rauhallisuutta, toivoa ja voimaa.

Sitten se katosi.

Morgana huusi uuden loitsun, mutta tällä kertaa Merlin pysäytti sen helposti jo ennen kuin Morgana sai kerättyä taikuuttaan loitsun ympärille. Merlin kamppaili pysyäkseen seisaallaan, mutta se ei saanut Morganaa pelkäämään häntä yhtään vähempää.

"Lakkaa hyökkäämästä Arthurin kimppuun. Minut sinä todella haluat kuolevan. Koska jos tapat Arthurin, en lepää, ennen kuin olen tappanut sinut", Merlin huusi noidalle. Morgana yritti näyttää niin pelottomalta kuin pystyi. Sitten hän hyökkäsi.

Jälleen oli meneillään kaksi taistelua. Mordred ja Arthur, Morgana ja Merlin. Molemmat taistelut olivat tasaväkisiä, sillä Merlin ja Mordred olivat liian heikkoja käyttääkseen taikuuttaan täydellä voimalla.

Silti ritarit, jotka seurasivat taistelua ajattelivat, että olisi parasta pysyä poissa taistelijoiden tieltä. Etenkin Merlinin ja Morganan taistelua tulisi karttaa. He yrittivät kaikkea, mitä heidän mieleensä tuli: tukehduttaa toisensa taikuudella, luoda taiottuja eläimiä taistelemaan, heittää tulipalloja, salamoja ja kerran Morgana jopa yritti yksinkertaisesti katkaista Merlinin kaulan, mutta jokaisella kerralla he onnistuivat estää toistensa hyökkäykset.

Se oli siihen asti kunnes he kuulivat tuskaisan huudon Mordredin ja Arthurin suunnalta.

Morgana kalpeni hänen katsoessaan Mordrediin, joka oli kaatunut maahan. Haava pojan rinnassa oli syvä ja se hohti kultaista valoa, joka tappoi häntä nopeasti. Arthur seisoi hievahtamatta paikoillaan.

Morganan silmät välkähtivät kultaisina, mikä sai Arthurin lentämään voimalla taaksepäin. Merlin kaappasi Arthurin kiinni ilmasta taikuudellaan, jolloin kuninkas putosi takaisin maahan -hieman horjahdellen- jaloilleen. Morgana juoksi Mordredin luo, painaen kätensä pojan haavalle. Noita huusi kivusta kun haava oikeastaan poltti hänen käsiään. Nainen katsoi Arthuriin puhtaasti vihaisena.

"Ensin sinä viet siskoni ja nyt hänet?! Paljonko verta sinun täytyy saada käsiisi ennen kuin olet tyytyväinen!?" Morgana huusi itkien samaan aikaan. Ne eivät olleet surun kyyneliä. Ne olivat vihan kyyneliä. Ja se satutti Arthuria enemmän kuin mikään, mitä hänen sisarpuolensa saattoi tehdä hänelle.

"Morgana, olen pahoillani. Ihan totta olen. Mutta sinä et jättänyt minulle muuta vaihtoehtoa", Arthur kuiskasi. Morgana halasi Mordredia tiukasti tämän yskiessä.

Merlin käveli ontuen seisomaan Arthurin viereen. Hän oli saanut monia mustelmia ja arpia kaikkien taistelujen jälkeen, mutta hän oli kunnossa. Jotenkin Arthur tiesi myös, ettei hänenkään kehossaan ollut montaa arvetonta aluetta.

"Ole hiljaa..." Morgana sanoi niin hiljaa, että Merlin ja Arthur kuulivat hänet vain juuri ja juuri.

"Ihan totta Morgana, olen pahoillani. Me emme tapa sinua jos vain..."

"TURPA KIINNI!"

Helvetti repesi. Mordred kohotti miekkansa ja viimeisillä voimillaan hän löi Arthuria sillä kylkeen. Arthur huusi kivusta iskiessään Mordredia uudestaan Excaliburilla. Arthur kaatui maahan pojan viereen ja makasi täysin aloillaan kyljellään.

Morgana oli hyökännyt samaan aikaan Mordredin kanssa. Merlinillä ei ollut aikaa reagoida kun Morganan taika iski hänen kasvoihinsa täydellä voimalla. Heti sen jälkeen hän sai iskun mustasta tulipallosta suoraan rintaansa. Merlin huusi kivusta ja juuri kun hän sai tulen katoamaan, Morgana huusi jo uutta loitsua.

Merlin oikeastaan kuuli sen ennen kuin tunsi sen. Hänen käsivartensa katkesi ainakin kolmesta kohdasta ja kipu oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan kokenut. Mutta hänellä ei ollut aikaa toipua siitä. Hän huusi ensimmäisen loitsun, mikä tuli hänen mieleensä. Morgana kiljui.

Merlin ei edes tajunnut, mitä loitsua hän oli käyttänyt. Morgana vääntelehti maassa kun kultaiset miekat viilsivät hänen ihoaan armotta. Noita yritti suojata rintaansa ja kaulaansa käsillään. Morgana oli kuin pieni, pelokas tyttö.

Velho nousi seisomaan, shokissa, kunnes hän tajusi olevansa se, joka oli luonut miekat. Hän lopetti loitsun ja juoksi Morganan luo.

"Morgana?"

Noita ei vastannut. Hän vain tärisi pelosta, kykenemätön liikkumaan omin voimin. Merlin polvistui hänen viereensä, tarkoten kättään.

Mutta Morgana ei koskaan ottanut tuosta kädestä kiinni. Hän halusi tulla pelastetuksi, mutta ei antanut kenenkään pelastaa itseään. Morgana nousi nopeasti istumaan ja hänen silmänsä välähtivät kultaisina.

Mitään ei tapahtunut. Raivo jäätyi hänen kauniille kasvoilleen noidan tuijottaessa velhoa silmiin. Merlin ei edes räpäyttänyt silmiään, mutta suru vapisutti koko hänen kehoaan.

"Olen pahoillani Morgana. Minun olisi pitänyt pelastaa sinut", Merlin kuiskasi. Morganan kasvot sulivat hitaasti pelokkaaksi kun hän tajusi, että yksi Merlinin miekoista oli lävistänyt hänen rintansa. Juuri sydämen kohdalta.

Hitaasti, noita kaatui maahan. Merlin auttoi hänen velttoa ruumistaan asettumaan hieman mukavemmin. Morgana oli kuollut ennen kuin hänen selkänsä kosketti pehmeää ruohoa.

Merlin nousi seisomaan. Ainoa asia, mikä oli ollut hänen mielessään, purkautui nyt huutona hänen suustaan.

"Arthur!"

Kuningas ei vastannut. Merlin ontui niin nopeasti kuin pystyi ystävänsä rinnalle ja käänsi tämän selälleen. Mordred ei enää edes hengittänyt.

"Arthur. Uskallakin kuolla nyt. Ei nyt. Ei nyt kun kaikki on vihdoin kääntymässä parhain päin. Arthur, ole kiltti..." Merlin nyyhkytti samalla kun hän työnsi Arthurin vaaleita hiuksia pois tämän kasvoilta. Kuningas ei edes hievahtanut.

"Et voi mennä sinne, minne en voi seurata sinua. Et voi kuolla. Senkin paska aivo", Merlin tärisi päästä varpaisiin. Kuningas ei voinut olla kuollut. Arthur ei voinut olla kuollut. Hänen paras ystävänsä ei voinut olla kuollut.

"En usko tätä. Sinä todella haluat, että viimeiset sanasi minulle on 'paska aivo'? Se ei edes ole sana."

Merlin melkein tukehtui omaan itkuunsa. Arthur katsoi häntä väsyneellä ilmeellä. Mutta hän hymyili. Ja hän oli elossa. Velho hymyili yrittäessään pyyhkiä kyyneleitä kasvoiltaan.

Arthur oli liian heikko lyödäkseen häntä, joten Merlin otti siitä hyödyn irti ja todella halasi kuningasta. No, niin paljon kun hän saattoi kun toinen (läski) makasi maassa ja sinä olet itse kovissa kivuissa, toinen käsi poikki. Arthur älähti kivusta, mutta kaikkien yllätykseksi, hän nosti toisen kätensä Merlinin selälle ja varvasti painoi velhoa itseään vasten.

Tuntui kuluneen ainakin tunti, ennen kuin Merlin päästi irti Arthurista. Arthur oli sulkenut silmänsä eikä vaivautunut enää aukaisemaan niitä. Merlin oli velho, totta kai tämä oli tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että Arthur tarvitsi lepoa.

"Arthur? Arthur!? Älä kuole!"

Mutta toisaalta, velho tai ei, se oli Merlin. Kömpelö, idiootti, rakastettava Merlin.

"En minä kuole, vaan lepään senkin idiootti", Arthur sanoi teeskennellyn vihaisella äänellä. Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen, Arthur kuuli miten Merlin meni makuulleen aivan hänen vierelleen. Heillä oli molemmillla samanlainen typerä hymy kasvoillaan.

"Anteeksi. Tulin tänne hieman myöhässä. Olen pahoillani, että jouduit aloittamaan tämän kaiken yksin", Merlin sanoi hiljaa. Se sai Arthurin kääntämään päätään velhoon.

"Ei. Tämä alkoi vuosia sitten. Ja sinä olit siellä, minun rinnallani etulinjassa. Olet aina ollut ja tulet aina olemaan."

He kuulivat ritarien tulevan heitä kohti. Valmiina viemään kuninkaan ja tämän velhon takaisin Camelotiin. Mutta he olivat jo kotona. He olivat aina kotona ollessaan yhdessä.