Kirjoittaja:movinggirl
Kääntäjä:MagicalSmile
Ajanjakso:Kesä ennen Kelmien seitsemättä lukuvuotta Tylypahkassa
Vastuuvapaus:Tämä on käännösfic, kaikki, jonka tunnistatte J.K. Rowlingille kuuluvaksi, on hänen, ja kaikki jota ette tunnista kuuluu movinggirl -nimimerkkiä kantavalle sivuston käyttäjälle.
Ikäraja: T ehdottelevan kielen ja lievän kielenkäytön vuoksi.
Yhteenveto:Yritätkö sanoa, että Potterin perhe sattumalta viettää kesänsä tien toisella puolella meidän rantahuvilastamme, äiti ja rouva Potter ovat yhtäkkiä parhaat ystävykset, ja he odottavat minun viettävän koko kesän tuon idiootin kanssa?
Tämän on pakko olla vitsi.

Kääntämiseen minulla on lupa movinggirliltä, alkuperäinen fic löytyy täältä: s/7286177/1/Summer_Magic

Toivottavasti nautitte, kommentoida saa, myös itse tarinaa, käännän kommentit movinggirlille englanniksi. Nauttikaa!

Ylläri, ylläri

Maailma, jossa elämme ei ole helppo.

Kaikkialla, minne menet, on jotain pahaa tapahtumassa. Köyhyyttä, nälkää, sydänsuruja, murhia, raiskauksia, sotia, sano sinä, sitä meillä on. Kaikki negatiivinen saa ihmiset haluamaan löytämään jotain positiivista. He etsivät sitä, he kaipaavat sitä. Ja se on siellä. Me kaikki tiedämme, että se on siellä. Missä on pahaa, on myös hyvää; jos on pimeyttä, on valoa. Se on ymmärrettävää, eikö vain? Se on käytännössä fysiikan laki: Kaikelle on vastakohta, jotta maailma olisi tasapainossa.

Maailmassa, jossa asiat voivat mennä traagisesti väärin, ihmiset kutsuvat "maagiseksi", kun jokin menee selittämättömästi, sattumalta täydellisen oikein.

Mitä se on, kun mies, joka on ollut vuosia työttömänä, tulee miljonääriksi odottamattoman työtarjouksen myötä? Taikaa.

Kuinka selität parantumattomasti sairaan lapsen ihmeellisen, yhtäkkisen parantumisen, kun hänen perheellänsä on tuskin varaa lounaaseen? Taikaa.

Nainen oli masentunut ja hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia, mutta sitten hän tapaa lukiorakkaansa lähes vuosikymmenen jälkeen? Taikaa.

Tosin ei kaikki kutsuisi sitä taikuudeksi. Realistisemmat ihmiset kutsuisivat sitä onneksi; käytännölliset ihmiset sanoisivat, että se on kohtalo; uskonnolliset yhteisöt sanoisivat sitä jumalansa työksi. Vain harvat menisivät niin pitkälle, että sanoisivat jonkun tapahtuneen taikuuden takia, mutta nykyään monet ihmiset saattavat sanoa, että jokin tapahtuma, tai helvetti, heidän elämänsä oli maagista.

Mutta ihmiseltä ei vaadita paljoa unohtamaan taika, ja keskittymään pahaan. Muutamat asiat repivät miehen alas, ja elämä ei oikein mene hänen tapaansa, ja seuraava asia jonka tiedät kuulet tarinan uutisista jostakusta, joka yritti tappaa itsensä hyppäämällä sillalta.

On hyvä asia, ettei minun tarvitse huolehtia siitä, että kadottaisin maagisen näkökulman elämästäni. Koska mitä pahaa ikinä tapahtuukaan, tulen aina tietämään, että olen maaginen.

Ei, olen tosissani. Älä huoli; en ole yksi niistä friikeistä optimisteista, jotka voisivat olla eksyksissä keskellä metsää, ja silti löytää jotain aihetta hymyyn. Olen oikeastaan aika realistinen, jos en pessimistinen. Todellakin sarkastinen.

Oikea syy siihen, että pystyn aina löytämään taikaa elämästäni, on koska olen taikaa; olen noita.

Minä, Lily Sophia Evans, olen seitsemäntoista ikäinen noita, joka käy Tylypahkan noitien ja velhojen koulua. Se on hyvä asia, koska näinä päivinä alkaa olemaan hieman hankalaa löytää taikuutta elämästä.

Joten syyskuusta kesäkuuhun olen kirjaimellisesti kokonaan taikuuden ympäröimä. Tekee lähes mahdottomaksi löytää elämästä jotakin kamalaa, kun voit ottaa käteesi puutikun, heilauttaa sitä, sanoa muutaman sanan, ja saada lähes mitä tahansa tapahtumaan.

Luulen, että se on coolimpaa minulle, koska olen jästisyntyinen (vanhempani ovat jästejä, ei-taikovia ihmisiä). Luulin, että olen vain outo lapsi, kun yhtäkkiä BAM! Joku sanoo "Olet noita, Lily. Matkusta junalla linnaan, ja elämäsi tulee muuttumaan ikuisesti." Ja juku, hän oli tosissaan.

Epäilen, että ihmiset ajattelevat, "Hyvä sinulle, olla taikuuden ympäröimänä 10 kuukautta vuodesta koulussa. Sinulla on varmaan hyvin tylsät ja jästimäiset kesät", mutta he ovat väärässä. Minulle kesät ovat aivan yhtä maagiset.

Joskus melkein ajattelen, että kaksi kuukauttani rantahuvilalla perheeni kanssa on täytetty yhtä paljolla taikaa kuin kymmenen kuukauttani Tylypahkassa; se vain on hyvin erilaista taikaa.

Se on vaikea selittää, todellakin, mutta kesissäni on jotakin. Aina kuusivuotiaasta lähtien olen viettänyt perheeni kanssa kesän samassa, hurmaavassa rantahuvilassa Shiversissä kahdeksan viikon ajan. Se on pieni, sininen talo, jossa on neljä makuuhuonetta, olohuone, pieni kirjasto ja keittiö äidilleni. Ja kylpyhuoneet, tietenkin. Se on myöskin aivan meren rannalla. Se on niin lähellä rantaa, että voit kuulla aaltojen lyövän öisin. Siellä on myöskin tusina muita taloja ympärillä, ja kylä täynnä kauppoja kävelymatkan päässä.

Sinisessä talossa, johon tulemme, on kaareva kuisti, ja parveke, josta on hienot näkymät meren aaltoihin. Minun onnekseni ovi parvekkeelle on minun huoneessani, joten käytännössä parveke on minun oma erityispaikkani. Petunialla (isosiskoni) ja minulla oli tapana leireillä siellä, mutta nykyään käytän sitä kuun tuijottamiseen ja ajattelemiseen, tai livahtaakseni ulos myöhään illalla tapaamaan söpöä kuusitoistavuotiasta bulgarialaispoikaa, joka vietti kesäänsä parin talon päässä... Mutta se on eri tarina.

Joka kesä rannalla on erilainen ja samalla niin samanlainen. Joka vuosi huoneessani on edelleen ne rosan väriset tapetit ja talo tuoksuu edelleen suolavedeltä ja äidin suklaahippukekseiltä. Riippumatto on edelleen parvekkeellani, ja vaikka kuinka huolella olemme edellisenä vuonna harjanneet, aina on hieman hiekkaa kuistilla ja sisäänkäynnillä, kun tulemme takaisin. Sama katufestivaali järjestetään joka vuosi, niinkuin myös ne odotetut uudet ihmiset, mutta joka kesässä on jotain hieman erilaista.

Ensimmäisenä kesänämme täällä, ollessani kuusi, vietimme päivä toisensa jälkeen tutkien paikkoja. Seuraavana kesänä minä ja Petunia yritimme tehdä isoimman hiekkalinnan mitä maailmassa on ikinä nähty; melkein onnistuimme. Menimme pyöräilemään ja purjehtimaan seuraavina kesinä. Kun olin kaksitoista, Severus vietti pari viikkoa kanssani rannalla, ja teimme kaikennäköisiä ilkitöitä. Neljätoistavuotiaana tapasin tytön, josta tuli paras ystäväni, Abigailin. Sain ensisuudelmani rannalla viisitoistavuotiaana. Löysin luolan pienen matkan päästä tytön nimeltä Jasmin kanssa kuusitoistavuotiaana.

Joka kesässä on oma taikansa ja seikkailunsa, mutta tämä kesä saattaa olla viimeinen sellainen.

Äitini on leipuri. Hän omistaa pienen puodin kotona, missä hän tekee kakkuja ja keksejä, joskus muffinsseja. Oikeasti hänestä olisi pitänyt tulla floristi. Kun ajatellaan factaa, että minun nimeni on Lily ja siskoni nimi on Petunia, kuka tahansa voisi sanoa, että äitini pitää kukista. Hän on sellainen viherpeukalo; se on enemmänkin, että hän olisi viherkäsi. En ole aivan varma, miksei hänestä tullut floristia. Tiedän, että hän kuitenkin on onnellinen leipurina. Hänen kukkansa ovat silti osa hänen elämäänsä, kun hän hoitaa puutarhaansa päivittäin ja on tunnettu tuoreista kukkakoristeistaan kakkujen päällä.

Se saattaa olla syy, miksi olen niin hyvä taikajuomissa koulussa. Taikajuomissa luet ohjeet kirjasta ja teet niinkuin se käskee sinun tehdä päästäksesi hyvään lopputulokseen. Se on aivan kuin leipoisit kakkua. Paitsi äitini kakut eivät koskaan saa ihmisiä tajuttomaksi, saa häntä nauramaan päättömästi eikä anna hänelle elämänsä parasta päivää, mutta se on yleisesti sama.

Yritin kerran selittää luokkatovereilleni mitä vanhempani tekevät. Isäni on insinööri, mutta en tiennyt mitään vastaavaa taikamaailmasta ensiluokkalaisena, joten yritin vain selittää sitä parhaani mukaan; kaikki tuijottivat minua hämmästyneesti päästyäni loppuun. Joten sen kamalan selityksen jälkeen päätin kertoa mitä äitini tekee taikanäkökulmasta. Olin sanonut: "Äidilläni on käytännössä sama työ kuin sillä, kuka ikinä tekeekään kaikki jälkiruoat täällä Tylypahkassa." Valitettavasti en tiennyt, että kotitontut tekevät kaiken ruoan. Kesti melkein kolme kuukautta ennen kuin kaikki lopettivat kiusaamiseni ja sen sanomisen, että äitini on kotitonttu.

Juttu on niin, että olen todella läheinen äitini kanssa. On hyvä, että minulla on hänet, myös, ottaen huomioon käynnissä olevan sodan, mutta en tiedä, kuinka kauan kauemmin minulla vielä on hänet.

Äidillä on ihosyöpä.

Se diagnosoitiin muutama kuukausi sitten, mutta en usko, että on paljoa, mitä hän voi sille tehdä. Hän ottaa lääkkeitä, tietenkin, mutta ikinä ei voi tietää. Se todella pelottaa minua, että hän ei välttämättä enää ole täällä seuraavana kesänä.

Siksi olen lujasti päättänyt tehdä tästä kesästäni parhaan meille kaikille.

On vain muutamia ihmisiä, jotka tulevat rantahuviloille joka vuosi. Me olemme yksi perheistä, mutta Roherit, vanhempi pariskunta, tulevat säännöllisesti takaisin; joskus lapsiensa ja lastenlapsiensa kanssa, joskus ihan kahdestaan. Fallyt tulevat myös joka kesä kuuden lapsensa kanssa, mutta emme näe heitä niin usein, sillä lapset eivät saa puhua kenellekkään perheen ulkopuolelta.

Aina on myöskin kyläläiset, mutta en juurikaan vietä aikaani heidän kanssaan. Jotkut tuntemani ovat ihan ok, mutta loput ovat vähän kuin... Jokseenkin sellaisia ihmisiä, joiden kanssa en normaalisti viettäisi aikaani.

Useammin kuin ei, täysin uudet ihmiset vuosittain ovat minulle parempia.

Kun olin viisitoista, tapasin Abigailin, yhden todella hyvistä ystävistäni. Hän on minun ikäiseni ja jästi, joka asuu hyvin pohjoisissa osissa Englantia. Hän ei tiedä, että olen noita. En ollut varma, kuinka okei se olisi, kertoa jästille, mikä on, mutta kysyin professori McGarmiwalta (muodonmuutosten opettajani ja tuvanjohtajani) ja hän sanoi että se on sallittua, mutta vaarallista näinä aikoina. Päätin olla kertomatta Abbylle. Ei vielä. Kirjoitan hänelle yhä, ja pysyn yhteydessä, vaikkei hän ole tullut takaisin rannalle.

Tapasin myös Stefanin seuraavana kesänä. Hän oikeastaan on velho, mutta hän käy Durmstrangia. Hän on aika hyvännäköinen, mielestäni, ja sain ensisuudelmani hänen kanssaan.

Ylipäätään se ei yllättänyt minua, kun aloitan lukemaan lempijästikirjaani, 'Kaksi kaupunkia', ja äitini sanoo: "Lily auttaisitko minua päivällisen kanssa? Meille tulee seuraa tänään."

"Kuka?" kysyn jo varmana, etten tunne heitä.

"Nainen, jonka tapasin juuri kadulla. Hänen nimensä on Elladora ja hänen miehensä on Charles. He ovat uusia täällä, mutta melko ihastuttavia! He eivät tunne ketään täällä, joten kutsuin heidät tänne."

Huokaisen. Äitini ajattelee, että kaikki ovat "melko ihastuttavia", ja hän on aina sosiaalinen ja yrittää tuntea enemmän ihmisiä. "Tottakai, minä autan." Nousen ylös lempikorituolistani ja asetan kirjani pöydälle auttaakseni äitiä kokkaamaan.

"Heillä on jopa ikäisesi poika", äiti sanoo ohimennen, "En muista hänen nimeään, mutta uskon, että hän on melko mukava, jos on yhtään kuin vanhempansa. "

Tämä kohottaa korvani. Poika, vai? Olin lopettanut parisuhteeni Wes McMillanin kanssa yli kuukausi sitten, joten olen nyt vapaa lintu. "Minkä sanoit olevan heidän sukunimensä?" kysyn toiveekkaana, mutta rennosti.

Äitini lopettaa ruoan etsimisen jääkaapista, "Mikä se oli? Patterson? Pensley? Voi ei, en muista."

Yleensä äiti muisti kaiken. En ollut varma, että muuttuiko se syövän takia, vai syövän aiheuttaman stressin takia. Kummassakin tapauksessa, en halunnut äidin tuntevan oloansa huonoksi, "Ei huolta äiti. Luulen että se selviää tänä iltana. Luojan kiitos, sillä en ole tavannut vielä ketään ikäistäni täällä."

Äiti kikattaa, "Kyllä, se selviää. Nyt ajattelin... Mitä sanoisit pastasta, salaatista ja triplasuklaajuustokakusta? He sanoivat, että heidän poikansa söisi mitä tahansa..."

"Kuka poika ei söisi?" mutisen, ajatellen, millaisiksi villieläimiksi luokkani pojat muuttuvat ruoka-aikaan.

Äiti ei kuullut minua "...ja antaisitko tomaatit ja jauhelihan? Voit aloittaa kastikkeen tekemisen."

Taktikoin tieni vilkkaan äitini ohi jääkaapille. Jos tämä Picklen poika, tai mikä ikinä hänen sukunimensä onkaan, on mukava niinkuin äitini sanoi hänen olevan, ja jopa etäisesti söpö, tästä kesästä voisi osoittautua erittäinkin mukava.

Kun olen laittanut vereni, hikeni ja kyyneleeni mukaan kaivamaan minun kaappiani ja Petunian (joka ei saavu vielä muutamaan viikkoon, koska viettää "laatuaikaa" poikaystävänsä Vernon Dursleyn kanssa) onnistuin löytämään sopivan asun illalliselle.

Valitsin syvän violetin topin, farkkuhameen, joka ulottuu reiteni puoliväliin, ja sandaalit. Asu on hieman tylsähkö, mutta ainakaan se ei näytä siltä, että yrittäisin liian kovasti. Joka tapauksessa on kesäaika, ja kaikki käyttävät shortseja, t-paitoja ja tuubitoppeja toivoen saavansa hieman aurinkoa ja rusketusta.

Olin aluksi huolissani äidistä. Tarkoitan, haloo! Hänellä on ihosyöpä, ja hän haluaa tulla aurinkoiselle rannalle? Tosin taikataitoni ovat melko hyödyllisiä, joten pystyin loitsimaan loitsuja, jotka varmistavat joka sentin hänen ihostaan olevan taioin suojattu auringolta. Nyt hänen ei tarvitse käyttää niitä kamalia sateenvarjon kokoisia kesähattuja.

Äiti sanoi, että Pansyt olisivat täällä 20:00. Kello on nyt 20:07. Toivottavasti tämä myöhästyminen ei ole geeneissä, koska en halua tulevan mieheni myöhästyvän treffeiltämme. Vitsivitsi, mutta jos tulemme olemaan ystäviä tänä kesänä, täsmällisyys on kultaa.

Ding dong!

"Lily, voisitko avata oven?" He ovat täällä!

Laitan harjani pois (yritin( ja epäonnistuin) saada hiukseni näyttämään kivemmilta) ja juoksen portaat alas. Kun tajuan, että se oli kaukana coolista, hiljennän ja seison oven edessä, ja lasken hitaasti kymmeneen. Ja sitten avaan oven.

Siellä seisoo poika, mutta kun olen avannut oven, hän kääntyy ympäri, ja katsoo taloa tien toisella puolella. Kuulen hämärästi palohälytyksen lähellä.

Ensimmäinen ajatukseni on, hän on söpö takaapäin, ja sitten katson tarkemmin.

Seuraavaksi ajattelen, Wow, hänen hiuksensa ovat aivan kuin Potterin koulusta. Ja hänen lasinsa. Ja hänen vartalonsa. Ja hänen.. PYHÄ MERLININ ÄITI! Hän ON Potter!

Potter on edelleen kääntyneenä katsomaan olkansa taakse. Hieman meidän taloamme suuremmasta, keltaisesta rantahuvilasta näyttää tulevan savua ikkunoista.

Potterin ilme on jotain turhautumisen ja huvituksen välillä. Hän alkaa puhua minulle; Olen yhä kuin tyhmäksi lyöty.

"... luultavasti poltti kakun. Yleensä kotiapulaisemme tekee sen, mutta.. "hän lopettaa ja kääntyy minuun päin. Jep, se on todellakin Potter.

"Potter!"

"Evans?" hänen leukansa loksahtaa, "Mitä sinä täällä teet?"

Mitä minä täällä teen? Mitä sinä täällä teet? Muisto laiturilta viikon takaa räjäyttää tajuntani kuin tonni dynamiittia.

"Potter, luulin että Musta vitsaili, kun sanoi, että aiot stalkata minua tänä kesänä ja selvittää missä asun!"

Hän oli nostanut leukansa ylös, mutta se putosi taas, kun olin sanonut tämän. Hän näyttää pöyristyneeltä ideasta.

"Hän todella vitsaili. En uppoaisi niin alas."

Minun täytyy purra kieltäni estääkseni itseäni sanomasta, "Niin varmaan!" Juuri, kun tahtoni on lähes mennyt, vanhempi mies ja hänen vaimonsa ilmestyvät. Oletan että he ovat Elladora ja Charles, Potterin vanhemmat.

Hänen äitinsä on hieman lyhyempi kuin 167-senttinen minä, ja hänellä on olkapäihin ulottuvat harmaat hiukset, joiden vannon joskus olleen mustat. Potterin isä on hieman lyhyempi kuin 180-senttinen Potter. Toisinkuin hänen vaimollaan, hänen hiuksensa ovat hieman kuluneen ruskeat, lisäksi hänellä on kasvoissaan joitakin juovia. Ollakseni rehellinen, olen yllättynyt kuinka.. vanhoja he ovat.

Katson taas keltaista taloa; savu katosi, ja hälytys ei enää soi. Ei voi olla rakastamatta taikuutta.

"Hei, kultaseni", sanoo rouva Potter, ojentaen kättään. Kättelen sitä. "Oletko Amyn tytär?" Nyökkään. "Oi, sitten sinun täytyy olla Petunia!"

"Ei, rouva", sanon, "Hän on vanhempi siskoni, mutta hän ei ole täällä juuri nyt. Olen Lily. Lily Evans." En tiedä miksi sanon sukunimeni. Luulen, että olen edelleen shokissa, enkä pysty ajattelemaan kunnolla.

Herra ja rouva Potter katsovat toisiaan silmät levällään. "Hitto", mutisee James.

"Joten sinä olet se kuuluisa Lily Evans!" huudahtaa herra Potter.

"Anteeksi?"

"Käyt koulua Jamesin kanssa, eikö vain?" Nyökkään taas, "Merlin, tietenkin tiedämme sinusta! James on puhunut sinusta vuosia!"

"Mit-?" Mitä se pikku roisto on mennyt kertomaan vanhemmilleen? Merlin. Mitä jos hän kertoi heille, kuinka olen tylysti torjunut hänet ja huutanut hänelle niin monet kerrat? Mitä jos päivällisellä he sanovat "Lily, ojentaisitko salaatin, sinä kylmäsydäminen lutka!"?

"Oi kyllä, kaikki, kuinka olet valvojaoppilas ja luokkasi paras ja kaunein ikäisistäsi-"

"ÄITI", Potter sanoo voimakkaasti. Hänen naamansa on kirkkaanpunainen ja olen varma, että omani on myös. Olen kaunein ikäisistäni? Se on ilmeinen vale. Tosin kuka olisi ikinä uskonut Potterin sanovan noin? Vielä parempi, kuka olisi uskonut hänen sanovan äidilleen noin? Vannon, että hän kuitenkin oli vain harjoitellut iskurepliikkejään Siriuksen kanssa pyytääkseen minua taas ulos, se vastenmielinen typerys. Olen varmasti ainoa tyttö, joka on ikinä torjunut hänet; hän käytännössä pakkomielteisesti yrittää saada minut sanomaan kyllä. Ja heti kun sanoisin, hän jo jahtaisi seuraavaa tyttöä. Typerä idiootti.

Rouva Potter näyttää tajunneen, mitä hän oli sanomassa, ja kenelle hän oli sitä sanomassa, ja lopettaa puhumisen. Kiusallinen hiljaisuus roikkuu yllämme. Herra Potter ottaa esiin nenäliinan ja alkaa yskiä rajusti. Potter katsoo isäänsä huolissaan ja sanoo, "Oletko kunnossa, isä?"Herra Potter lopettaa yskimisen ja heilauttaa kättään väliinpitämättömästi Potterille, kääntyen hymyilemään minulle.

Yhtäkkiä tajuan, kuinka kamala emäntä olen, seisottamalla vieraitani kuistilla odottamassa.

"Olen niin pahoillani! Tulkaa sisään!" huudahdan hätäisesti. Potter tuhahtaa. Katson häntä ilmeellä, joka on tarkoitettu vain hänelle: Silmien siristys, pää matalana, suu kiinni, ja ei räpäytystä. Kuten yleensä, hän sivuuttaa sen. Pidän ovea niin auki, että kaikki Potterit mahtuvat kävelemään sisään.

"Äiti, isä!" kutsun seurattuani heitä, "Vieraamme ovat täällä!"

Melkein samantein äitini tulee keittiöstä. Isä seuraa olohuoneesta.

"No hei!" äiti sanoo innoissaan, "Olet näköjään tavannut Potterit, Lily!"

Kiitos äiti. Muistat sukunimen nyt. Ei, oikeasti, se on okei. En rehellisesti halunnut tietää, että suurin idiootti päällä maan tulee luoksemme päivälliselle.

"Öö, kyllä. Itseasiassa, äiti," sanon, "Pot- James ja minä käymme koulua yhdessä. Hän Rohkelikossa, ja seitsemännen vuoden oppilas myös."

Äidin ohuet joskus-punaiset-nyt-kevyenharmaat kulmakarvat kohoavat. "Onko tämä se James Potter jonka aina mainitset?"

Mainitsen? Enemmänkin kiroan. Mutta, ei, tämä on se toinen James Potter taikakoulustani.

"Kyllä."

Äiti kättelee Potteria ja sanoo, "Olen rouva Evans, mutta voit kutsua minua rouva Amyksi. "

Potter hymyilee ja sanoo, "James."

Isä nojautuu eteenpäin ja kättelee myös Potteria. "Mukava tavata herra Evans", Potter sanoo kohteliaasti.

Älä luota häneen, isä. Hän on paholainen. Puhdas, hillitön paholainen.

Äiti virnistää ja kääntyy sitten Elladoraan ja Charlesiin päin, "Joten sitten teidän kahden täytyy olla velhoja!" Herra ja rouva Potter hymyilevät vastaukseksi. "Mikä tuo teidät tänne rannalle? Tiedän, että kysyin jo aikaisemmin, mutta nyt tiedän, että teillä on taikaa, voitte kertoa, jos vastaus on yhtään erilainen."

Rouva Potter hymyilee jälleen. "Ei, se on edelleen se sama;enemmän laatuaikaa perheen kanssa." Katson Potteria. Olen varma, että hän ei pitäisi ajatuksesta, mutta hänen ilmeensä on välinpitämätön. "Tarvitsimme paikan, jonne karata taikuudelta, mutta luulen, ettei siltä voi koskaan karata!" Kaikki neljä aikuista nauravat. Haluan juosta huoneeseeni ja piileksiä peiton alla.

"Meidän on tavattava usein tänä kesänä" rouva Potter jatkaa, "Charles ja minä emme ole aiemmin ystävystyneet jästi-aikuisten kanssa!" Näyttää siltä, että rouva Potter on aivan yhtä ystävällinen ja sosiaalinen kuin äiti. Hienoa.

Äitien jutellessa isä kääntyy herra Potterin puoleen, "Olen Will. Mukava tavata", hän sanoo kätellen herra Potteria.

"Charles. Sinut myös", herra Potter sanoo takaisin.

"Se olisi ihanaa!" äiti huudahtaa rouva Potterille, "Te kolme voisitte tulla kanssamme lounaalle kylään, voisimme näyttää teille paikkoja. Varsinkin kun James ja Lily ovat jo ystäviä!"

Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt.

Aa. Tajusin.

Ha ha, hyvä veto, Aivot!

Tämä on kaikki taas yksi niistä hulluista unista, joita näen, ja millä hetkellä hyvänsä herätyskelloni herättää minut.

Okei, kello, ole hyvä ja hälytä.

Oikeasti, se on okei. Siitä vaan.

MIKSI ET HÄLYTÄ, KELLO?

"Se olisi fantastista!"rouva Potter lähes kirkuu. Aukaisen silmäni. Häh. En edes tajunnut, että olin sulkenut ne. "Olisi ihanaa kuulla, mitä teette ja miten elätte! Ja James juuri valitti, kuinka hänen ystävänsä Sirius, Remus ja Peter pääse lainkaan käymään tänä kesänä. "

Äiti vetää syvän (onnellisen?) hengähdyksen. "Ja Lily juuri sanoi, kuinka hän ei ole nähnyt ikäisiään nuoria vähään aikaan naapurustossa."

Ei, en sanonut. Oikeasti, mistä saisit tuollaisen hullun idean?

"Nyt James ja Lily voivat viettää kesänsä yhdessä!"

"MITÄ?"

Yritätkö sanoa, että Potterin perhe sattumalta viettää kesänsä tien toisella puolella meidän rantahuvilastamme, äiti ja rouva Potter ovat yhtäkkiä parhaat ystävykset, ja he odottavat minun viettävän koko kesän tuon idiootin kanssa?

Tämän on pakko olla vitsi.