Petturit

Prologi

Nimeni on Esaren yksi-yhdeksän-yhdeksän.

Ei siitä niin pitkä aika ole, kun olin mahtava sotapäällikkö galaksia hallitsevan imperiumin palveluksessa. Kun minulla oli edessäni loistava tulevaisuus ja pää täynnä unelmia, eikä muita huolia kuin vaikkapa joku kyvytön alainen. Kuitenkin kun istun nyt tässä, siitä kaikesta tuntuu olevan satoja vuosia. Aivan kuin olisin ollut silloin aivan eri yeerk. Ehkä olinkin, tavallaan. Olen kokenut niin paljon ja muuttunut niin paljon viime vuosina. Ja olen oppinut muutamia asioita tästä maailmankaikkeudesta, jossa me elämme.

Julmia tosiasioita.

Kirjoitan tätä planeetalla nimeltä Maa. Siltä varalta, ettet tiedä, se on yeerkien imperiumin Pohjoisen provinssin reunalla. Meidän imperiumimme, kuten joskus mielelläni korostin. Mutta se, kansani mahtava valtio, joka ei tunne sanaa anteeksianto, on osasyy siihen miksi olen nyt täällä Maan yhden ihmisten kaupungin nuhjuisessa lähiössä, maassa jota sanotaan Amerikan Yhdysvalloiksi. Toinen syy on laji ympärilläni – ihmiset. Nuo heikot kahdella jalalla kävelevät olennot. Elän yhden sellaisen ruumiissa, joten luulen, etten oikeastaan voi kritisoida koko lajia, mutta niitä kyllä, jotka omalta osaltaan aiheuttivat minun joutumiseni tähän tilanteeseen. Viittä nuorta ihmistä.

Kansani on valtaamassa Maata. Nuo viisi ihmistä yrittävät vastustaa meitä. Ja he onnistuvat siinä hyvin. Se on täysin sen typeryksen syytä, joka johtaa valloitusta – Esplin yhdeksän-neljä-kuusi-kuusi "ensiluokkaisen". Hän oli ystäväni, kun olimme visser-tovereita. Mutta kaikki on muuttunut. Vaikka tiedän niiden ihmisten salaisuuden, en ole auttanut enkä aio auttaa Espliniä. Näkisin mieluummin ihmislajin vapaana kuin Esplin yhdeksän-neljä-kuusi-kuuden Visser Yhtenä. Minä olen nyt täällä, yksin ja unohdettuna, sillä aikaa kun Esplin kantaa yhä Visser Kolmen arvonimeä ja käyttää suurimman osan ajastaan loisteliaaseen ja irstaaseen elämään rakastajattarensa kanssa.

Puhun irstaudesta, vaikka jos käytetään yhä kansani määritelmää irstaudelle, epäilen olevani pahin kaikista. Olen mennyt niin pitkälle, että olen petturi. Pettänyt oman lajini. Vaikkei se ollutkaan minun päätökseni. Sydäntään ei voi käskeä, ja omani valitsi vihollisen. Olennon, jonka kansaa vastaan olemme sotineet monen, monen sukupolven ajan. Ja hänkin rakasti minua. Me molemmat maksoimme siitä elämällämme. Hänelle se vain merkitsi kuolemaa. Minulle kaiken menettämistä. Aseman, arvostuksen, ystävien. Se on yhtä kuin kuolema yeerkien visserille. Ainoa ero on se, että häpeä on paljon, paljon suurempi. Eikä siitä pääse eroon.

Kaikkein raastavinta – ja oudointa – kuitenkin on, että kaikki se tapahtui minulle oikeastaan kahdesti.

Tämä on minun tarinani, tarina miehestä jota rakastin ja rakastan yhä, tiestäni rikkauksista ryysyihin, murskaantuneista unelmista, rikkoutuneesta ystävyydestä, epätoivoisista yrityksistä kaiken korjaamiseksi – mutta ennen kaikkea tämä on tarina kielletystä rakkaudesta. Intohimosta, joka olisi pitänyt tukahduttaa. Minä, Esaren yksi-yhdeksän-yhdeksän, kirjoitan tämän omilla ihmiskäsilläni, kyyneleet ihmisen silmissäni.