"Jokohan se riittäisi?"

Sephiroth nosti päätään äänen kuullessaan. Kaikki oli muuttunut taas mustaksi, kipu lävistänyt hänen kehonsa, ja tietoisuus palannut takaisin siihen valkoisuuteen, jota hän niin vihasi. Cloud Strife oli jälleen lyönyt hänet ja palauttanut elämänvirtaan. Mutta se ei olisi lopullista. Kenraali etsisi uuden aukon, mahdollisuuden päästä takaisin, iskeä ja tuhota vihollisensa lopullisesti. Kolmatta kertaa häntä ei enää lyötäisi!

"Sephiroth", menneisyydestä tuttu, rauhallinen ääni sanoi painokkaammin, ja hopeahiuksinen taistelija nosti katseensa. Hän makasi ilmeisesti rähmällään siinä valkoisessa tyhjyydessä, ja häntä kutsunut taho seisoi suoraan hänen edessään. Kenraali kohotti katseensa SOLDIERin mustista saappaista, ne jatkuivat mustiin reisitaskuhousuihin, siitä vöihin ja mustaan hihattomaan neulepaitaan. Mustaa, mustaa, mustaa. SOLDIER hymyili ja ojensi kättään Sephirothin suuntaan. Hopeahiuksinen mies tuijotti ojennettua, mustan nahkahansikkaan peittämää kättä ja tuttuja kasvoja sen yläpuolella. Jotain liikahti hänen verhotussa muistissaan.

"Angeal?" kenraali sanoi epäröiden ja mustahiuksinen mies nyökkäsi.

"Sinua odotetaan", vanha ystävä ilmoitti ja tarjosi edelleen kättään. Sephiroth tuijotti silmät kavenneina avuntarjousta. Niin kun hän nyt apua tarvitsisi. Hah. Ja silti hän tarttui käteen, ja SOLDIER nykäisi hänet pystyyn. "Olet ollut hemmetin vaikeasti lähestyttävä viimeiset vuodet, mutta tämä sinun täytyy nähdä", Angeal huomautti, ja Sephiroth kohotti kulmiaan.

Viha kaikkea elävää kohti roihusi vielä hänen sisällään, mutta pieni osa siitä oli laantunut. Strife. Tunteen lieventyminen oli varmasti sen naurettavan lyhyen ja hintelän maanvaivan syytä. Oli tehnyt jotain. Jotain, joka sumensi hänen päämääränsä, tarkoitusperänsä. Viha oli leimunnut Sephirothin ympärillä sinä aikana, kun hän oli ollut tässä valkoisuudessa ja se oli peittänyt kaiken edestään. Koko sen ajan, kun hän oli suunnitellut, pyrkinyt takaisin elävien maailmaan lopettamaan sen, minkä oli aloittanut, hän ei ollut tavannut ketään tässä elävässä kirkkaudessa. Ei ketään, mutta nyt Angeal seisoi hänen rinnallaan. Ihmetys näkyi hänen kasvoiltaan, ja vanha toveri nappasi siitä heti kiinni.

"Yritä pitää kiinni siitä, mitä nyt näet. Älä sulje muita enää pois", mustatukkainen mies sanoi vakavasti. "Sinä olisit voinut tavata hänet jo aiemmin, mutta vihasi esti ketään lähestymästä sinua täällä."

"Sinä saarnaat minulle vieläkin?" Sephiroth ärähti, ja valkoiset hampaat välähtivät, kertoivat ärtymyksestä. Hän pyrki vetämään kätensä pois SOLDIERin otteesta, mutta Angeal piti tiukasti kiinni.

"Pidä kiinni", mies sanoi vakavana, ja valkoisuus muuttui, kirkastui. Vähän matkan päässä vaaleanpunaisessa mekossa seisoi ruskeatukkainen tyttö, jonka kenraali tunnisti hyvin. Tämä tuntui liikkuvan lähemmäs, vaikka ei kävellyt.

"Älä tule minun lähelleni!" Sephiroth ärähti, yritti jälleen vetää kättään irti Angealin otteesta, mutta ei onnistunut siinä. Mihin hemmettiin hänen kuuluisat voimansa olivat menneet? Silmät pysyivät tiukasti lähestyvässä naisessa. "Minä tapoin sinut. Älä tule lähelle!"

"Mitä sinä pelkäät?" Angeal kysyi, ja mustien kulmien väliin ilmestyi uurre. "Aerith Gainsborough on täällä auttamassa sinua." Sephirothin pää nykäisi, nousi pystympään.

"En tarvitse kenenkään apua ja vielä vähemmän pelkään mitään", kenraali murahti, mutta vihreissä kissansilmissä oli epäluuloinen katse muinaisen lähestyessä. Hän vilkaisi sivulleen, vanhaa ystäväänsä, ja kummalliset, entisenkaltaiset inhimillisyydentunteet valtasivat vihan yli alaa. Angeal pudisti päätään, ja Aerith oli jo heidän luonaan.

Muinainen nosti vihreät silmänsä hopeahiuksiseen mieheen ja hymyili ystävällisesti. Sitä samaa, luottavaista, naiivia hymyä, jota tyttö oli hymyillyt silloinkin, kun masamune oli lävistänyt hänen hennon kehonsa. Hän laski kätensä Sephirothin käsivarrelle, ja kenraali sävähti näkyvästi.

"Minä annan sinulle anteeksi", Aerith sanoi, ja valkoinen valo tuntui lävistävän mustan nahkatakin, repivän kenraalin sisukset, kuten Cloudin buster oli tehnyt, ja jätti Sephirothin haukkomaan henkeään. Hänen toettuaan Aerith oli mennyt menojaan. Antoi anteeksi tai ei, niin ei ainakaan viihtynyt taistelijan seurassa. Onneksi. Sephiroth ei välittänyt muinaisesta yhtään enempää kuin aiemminkaan. Sen sijaan alkoi näkyä muita ihmisiä, jotka liikkuivat heidän sivuitseen, kulkivat ohi. Osa vastaantulijoista katsoi kenraaliin, suurin osa vain tuijotti ilmeettömästi muualle, jotkut käänsivät katseensa toisaalle.

Toiminnanjohtaja Lazard? Vaalea mies nyökäytti päätään kenraalin suuntaan. Zack Fair tömäytti kätensä Sephirothin olalle, nyökkäsi leveästi hymyillen ja mutisi jotain siitä, että nyt piti olla jo muualla ja tulisi myöhemmin juttelemaan. Koska nuo kaksi olivat kuolleet? Mistä hemmetistä nämä ihmiset oikein ilmestyivät? Liittyikö se jotenkin tuon muinaisen tytön kosketukseen? Vanhat kasvot menneisyydestä kiisivät heidän ohitseen, ja sitten tuli taas aivan valkoista. Tyhjää. Angeal tuntui katsovan pidemmälle ja pudisti hitaasti päätään.

"Hän on odottanut pitkään", Angeal sanoi, irrotti otteensa Sephirothin hihasta ja erkani kauemmas.

"Kuka?" kenraali kysyi, ja hänen päässään pyöri. Valkoinen tyhjyys hänen ympärillään oli muuttanut muotoa, se tuntui erilaiselta. Ifrit, se jopa tuntui tuoksuvan, maistuvan erilaiselta. Muut hahmot olivat kadonneet, antoivat hänelle tilaa. Sephiroth katseli ympärilleen, eikä nähnyt enää ketään. Mihin kaikki vihan tunne oli kadonnut? Se tuntui valuneen pois hänestä, polttaneen itsensä loppuun. Oli vain suunnaton tyhjyys, petetyksi tulemisen tunne ja rinnan täydeltä apeutta. Kirkkaus vaihtoi taas muotoa, muuttui hieman pehmeämmäksi, eikä särkenyt silmiä, kuten vain hetki sitten. Kuka häntä oli odottanut? Kenraali ei saanut mieleensä ketään.

Jotain hahmottui hänen eteensä. Tai ei sittenkään aivan eteen, hahmon luokse oli matkaa. Jokseenkin kummallinen möykky. Eh, ei, kolme, ehkä sittenkin neljä ihmistä? Ruskeatukkainen nainen istui polvillaan, ja lapsen lyhyt hopeinen tukka oli painunut tämän syliin. Toiset kaksi lasta istuivat aivan naisen vieressä ja tuntuivat painautuvan tämän kylkiin kiinni.

"Ei ole enää mitään syytä itkeä. Äiti on tässä", nainen sanoi ja silitteli syliinsä taipuneen lapsen päätä. Tämä näytti yrittävän halata ja suukottaa kolmosia samaan aikaa kuin ei olisi nähnyt näitä pitkään aikaan tai lapset olisivat olleet hukassa. "Te olette jo niin isoja! Olette kasvaneet aivan liian nopeaan!"

Tuo ääni?

Tuo ääni!
Minä tunnen tuon äänen!

Naisen lempeä puhe nosti jotain kauan sitten kadotettua kenraalin mieleen. Kaivattua, ikävöityä, jonka hän kuvitteli kadottaneensa iäksi. Hänen maailmansa oli peittynyt vihan, veren ja tulen alle, ja kaikki aiempi oli hävinnyt hänen mielestään. Kaikki tärkeä oli kadonnut, viety pois, joten ei ollut mitään syytä muistaakaan kipeitä asioita. Hänet oli petetty, hänet oli johdettu harhaan, ja hänen mielensä oli ottanut omat askeleensa selvitäkseen niistä.

"M- Mi-?"

Mikä se nimi oli?

Hän tiesi sen. Varmasti tiesi sen.

"Mi-nea", Sephiroth sanoi hitaasti, tapaillen unohdettua nimeä ja tunsi suunsa kuivuvan. Kieli oli juuttua kitalakeen, kun nimi lopulta palasi hänen mieleensä. "Minea."

Nimen lausuminen ääneen sai jonkin hänen sisällään naksahtamaan. Ei pois paikoiltaan, vaan paremminkin takaisin kohdalleen. Yhden hengenvedon aikana kaikki muistot palasivat takaisin. Mieli palautui lähemmäs sitä miestä, joka oli opetellut elämään ja rakastamaan tummatukkaisen naisen johdolla. Mieheksi, joka oli tulossa isäksi, joka oli tuntenut olevansa onnellinen ja saavansa oikean perheen. Se Sephiroth, joka halusi tuhota kaiken, lopettaa koko planeetan, väistyi sivuun. Eletyn elämän kaksi lämpimintä, aidointa vuotta kävivät pikakelauksella vihreiden silmien takana.

Nainen nosti katseensa, puolipitkät hiukset heilahtivat. Ruskeat silmät hakivat hetken valkoisuutta ympärillään, mutta eivät nähneet, mistä ääni kuului. Minea nousi valpastuneena pystyyn ja veti kolmoset lähemmäs itseään, selkänsä taakse, suojasi heitä omalla kehollaan. Suojeli heitä, mutta keneltä?

Sephirothin matka päättyi näkymättömään esteeseen, eikä hän päässyt enää lähemmäs. Se ei ollut kiinteä seinä. Eteenpäin ei vain voinut mennä. Kuusi vihreää kissansilmää nauliutui Sephirothin suuntaan, eikä yhdessäkään katseessa ollut lämpöä. Eivät hopeahapsiset pojat olleet oikeastaan lapsia, aluksi oli vain näyttänyt siltä. He olivat aikuisia, miltei parikymppisen näköisiä. Hopeanharmaat hiukset, vihreät pystypupilliset silmät ja mustat nahkavaatteet. Nämähän, nämähän olivat ne tyypit, joiden kautta hän oli päässyt takaisin planeetalle.

Gaia, voisivatko nuo olla...? Ei kai tämä voinut olla totta?

"Äiti, tuolla!" Minean selän takaa astuva pitkätukkainen poika sanoi, osoitti sormellaan Sephirothin suuntaan, ja näytti taas lapselta, ei aikuiselta mieheltä. Kolmosten ulkomuoto tuntui vaihtelevan aikuisen mallista noin seitsenvuotiaisiin poikiin sen mukaan, miten Minea kiinnitti heihin huomiota. Melkein kuin kangastuksia. Ruskeat silmät nousivat, kohtasivat mustatakkisen miehen jonkin matkan päässä, ja nainen näytti epävarmalta.

"Minea", Sephiroth sanoi.

"Seph", Minea vastasi, puri huultaan. Kolmoset (jälleen aikuisten olomuodossa) mulkoilivat kenraalia kulmiensa alta, kokivat hänet selvästi uhaksi. Uhaksi äidilleen, jota olivat niin ankarasti etsineet. Uhaksi heille itselleen, kenraali saattaisi viedä heiltä äidin pois.

"Onko se nyt ohi?" Minea kysyi arasti, tuijotti kohti miestä, jonka rakastamisen vuoksi hän oli menettänyt henkensä seitsemän vuotta sitten. Sephiroth nyökkäsi hitaasti vastaukseksi. "Oikeasti?" Minea kysyi vielä varmuudeksi.

"Mmhm. Oikeasti", Sephiroth sanoi. Viha oli mennyt, jättänyt hänet karrelle palaneeksi ja tyhjäksi. Minean näkeminen, tämän nimen sanominen ääneen oli palauttanut hänen järkensä. Mielessä ei enää palanut loputtomia liekkejä, ei halua kostaa tai viedä kenenkään henkeä. Ei ollut mitään syytä enää tehdä mitään sellaista. "Päästä minut sinne", hän pyysi. Kolmoset silmäsivät taas toisiaan ja sitten tavoittelivat äitinsä huomiota. Kaikilla näytti olevan huoli siitä, välittäisikö Minea kenraalista enemmän kuin heistä. Pojat kutistuivat silmissä, piirteet muuttuivat lapsenomaisemmiksi, kun nainen katseli heitä pää kallellaan.

"Se on teidän isänne", Minea selitti ja silitteli pitkätukkaisimman pojan otsahiuksia pois silmiltä.

"Isä?" lyhyin pojista sanoi epäillen ja kurtisti kulmiaan.

"Perheeseen kuuluu normaalisti äiti ja isä. Ei pidetä häntä enää erossa. Ollaan perhe", Minea selitti. Pojat katsoivat vielä toisiaan ja nyökkäsivät. Muuri katosi Sephirothin edestä, hän räpäytti silmiään ja harppoi omiensa luokse. Kolmoset tuijottivat häntä yläviistoon, epäilivät vieläkin. Taistelija ojensi kättään ja kosketti lyhyimmän pojan hiuksia. Tämä lapsi oli vetänyt hänet takaisin planeetalle ja oli kaiketi kuollut vain hetkiä hänen jälkeensä. Vihreä katse tarkasteli kolmosten kasvoja. Hän löysi niistä omat piirteensä, Minean piirteet, ja nosti sitten silmänsä edessään seisovaan naiseen. Jalat vaipuivat alta, jättivät pitkän miehen polvilleen maahan.

"Hei", Minea sanoi, puristi kahden pojan käsiä omissaan osaamatta lähestyä kenraalia.

"Hei", Sephiroth sanoi, ojensi kätensä eteenpäin, pyysi eleellä perhettä hyväksymään hänet osaksi sitä. "Olen kaivannut teitä – kaikkia", murtuva ääni henkäisi. Minea imaisi alahuultaan, pidätti liikutustaan ja syöksyi hopeahiuksisen miehen luokse. Taistelija veti kaikki neljä syliinsä, halasi heitä, ja oli lähestulkoon varma, että kuolisi kohta uudestaan tähän tunnemylläkkään, joka yhtäkkisesti vapautui hänen sisältään.

Angeal risti kädet rintansa päälle, seurasi sivummalta, miten hänen aiemmin tunteensa hillitsevä toverinsa näytti avoimesti olevansa onnellinen. Jep, Sephiroth ei yrittäisi enää takaisin elävien puolelle. Se oli varmaa. Sivummalle oli ilmestynyt nyt myös tyynikasvoinen kaunis nainen, joka oli pukeutunut valkoiseen, liehuvaan vaatteeseen. Hän selvästi odotti vuoroaan voidakseen tavata hopeahiuksisen miehen ensimmäistä kertaa.

"Se oli sitten siinä?" mustahiuksisen SOLDIERin viereen ilmestynyt Zack kysyi, katse myös entisen supersotilaan perheessä. Angeal nyökkäsi.

"Kyllä. Se on lopultakin ohi."