"Minusta tuntuu melkein kuin olisin juuri jättänyt sinut", Sasuken ääni oli hiljainen ja mumina melkein hukkui pojan ylisuureen kaulukseen.
Ja etkö sitten muka jättänyt?
Naruto tuhahti, hän olisi halunnut huutaa päin Sasuken ilmeetöntä naamaa, mutta hänen kurkkuunsa kasaantunut möykky esti tehokkaasti kaiken puhumisen. Niinpä Naruto otti mykkänä lattialla lojuvasta pussista hedelmäkarkkeja ja työnsi ne suuhunsa.
Häntä oksetti.
"Minusta vain tuntuu, etten pysty oikeasti seurustelemaan kenenkään kanssa, ehkä koskaan", Sasuke vilkaisi syrjäsilmällä Naruton surkeita kasvoja, mutta oli liian syvällä omassa pääkopassaan, Naruton ahdinko hädin tuskin edes hipaisi hänen ajatuksiaan.
Naruto nielaisi huonosti pureskellut karkit ja yritti rykäistä. Hän olisi halunnut sanoa niin monta asiaa, hän olisi halunnut loukata toista, satuttaa syvälle, mutta ei pystynyt.
Sasuke oli hänelle liian tärkeä, oli tämä millainen paskiainen tahansa.
Kylmä, tunteeton paskiainen.
Naruto ei halunnut itkeä, ei Sasuken nähden, ei sen ihmisen nähden, joka oli juuri suurin piirtein polkenut hänen maailmansa jalkoihinsa. Mutta häneltä ei kysytty, kun kyyneleet kohosivat silmiin ja vuotivat hetkessä yli muodostaen märkiä jälkiä oranssin hupparin rinnuksille.
Jossain syvällä sisimmässään Naruto oli kyynelistään ylpeä, ylpeä siitä, että hänellä oli tunteita, että hän ei tukahduttanut niitä. Vaikka kyyneleet olisivatkin joidenkin silmissä heikkoutta.
Sasuken ilme pysyi tyhjänä. Huoneessa oli hiljaista ja Naruto tunsi vatsansa kouristelevan kylmyydestä. Äkkiä oli tullut uskomattoman kylmä.
"Me olemme yksinkertaisesti liian erilaisia", Sasuke jatkoi latteuksiensa latelemista ja Naruton teki mieli suuttua, mutta hän ei osannut. Kyyneleet sen sijaan jatkoivat virtaamistaan kevättulvan tavoin.
Et sitten mitään muuta keksinyt?
"Tiesin, että ottaisit tämän raskaasti", Sasuke huokasi ja vilkaisi taas Narutoa, onyksinmustien silmien kuitenkaan kohtaamatta eksyneitä sinisiä.
"No älä", Naruto sai vihdoin suunsa auki ja hänen äänensä oli nenän tukkoisuudesta huolimatta terävä. Tällä kertaa Sasuke katsoi Narutoa suoraan silmiin.
Jopa kiukku Sasuken silmissä oli kylmää.
"Minä nyt vain satun olemaan tällainen yksinäinen susi", Sasuken sävy kertoi, että asia oli loppuun käsitelty. Naruto oli saanut tarpeekseen. Sillä hetkellä hänestä tuntui, että hän oli saanut Sasukesta tarpeekseen koko eliniäksi.
Hänen olonsa oli tyhjä, ja ainoa tunne, jota hän Sasukea kohtaan sillä hetkellä tunsi, oli viha. Yksinkertainen, puhdas viha, ja se tuntui kamalalta. Naruton olo oli tyhjä ja kylmä, hän ei tuntenut sydämensä lyövän ja Sasuken haalea, säälivä katse vain pahensi sitä kaikkea.
Naruto nousi. Hän lähtisi. Helvetin Sasuke. Naruto oli jo ovella, kun kuuli Sasuken äänen takaansa.
"Haluaisin pitää ystävyytesi, mutta ymmärrän täysin, jos et halua enää koskaan nähdä minua", Sasuken toteava, alistuva äänensävy sai Naruton raivon puhkeamaan täyteen kukkaan.
Noinko paljon meidän ystävyytemme sinulle merkitsi? Noinko paljon sinä siitä välität?
"Nyt saat olla yksinäinen susi kaikessa rauhassa, kun minä en enää rajoita sitä helvetin tärkeän yksinäisyytesi määrää, nyt kun sinun ei ole enää pakko nähdä minua kerran viikossa tai parissa!"
Naruto paukautti oven kiinni jäljessään ja toisti teon, kun ei ensimmäisellä kerralla saanut aikaiseksi tarpeeksi tyydyttävää paukahdusta.
Vaikka ovi olisi irronnut saranoiltaan, se ei olisi silti saanut Narutoa tuntemaan oloaan sen paremmaksi. Mutta hiljaisuus jos mikä oli myrkkyä.
Sasuke ei tullut hänen peräänsä.